Artikkelin lähde Kaleva
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu. Gummerus 2013.
Joenjoen laulu on merkittävä kirja kahdesta syystä. Se on paitsi balladi valtakulttuurin puristuksessa pyristeleville saamelaisille, myös sellainen Lapin kuvaus, jossa henkilöhahmosta jää seulaan muutakin kuin hulluus, hurmos ja himo.
Teos kertoo kolmen aikakauden saamelaisuudesta. Ensin ollaan Inarissa 1500-luvulla, uuden ajan kynnyksellä, jossa nuoren naisen, Soruian, elämä mullistuu siidaan saapuvan muukalaisen myötä.
Sitten siirrytään 1800-luvulle, Lars Levi Laestadiuksen saappaisiin keskelle Kautokeinon kapinaa. Lopuksi ollaan tässä ajassa, takaisin Saamenmaalle matkaavan, yhteiskuntaan sopeutumattoman citysaamelaisen, Uddas-Samin kelkassa.
Ansiokkainta teoksessa on saamelaisen sanaston punominen kerrontaan niin, että sen merkitykset aukeavat ilman erillistä sanakirjaa. Sanasto heijastelee paitsi aikaa (Soruia asuu kammissa), myös saamelaiskulttuurille merkittäviä asioita. Saamelaiskulttuuriin perehtymätönkin voi ymmärtää, miksi Uddas-Sami tekee hullut tempauksensa saadakseen kunnon riskun rakkaansa huiviin.
Kielikuvilla ja sanonnoilla tuodaan luonto lähelle.
Läpi kerronnan paistaa Päivi Alasalmen tinkimätön paneutuminen ja rakkaus aiheeseensa. Timo K. Mukan balladin haastaa joiku, tarina alkuperäiskansasta, jonka luontoyhteys on ainutlaatuista.
Myös Laestadiuksesta piirtyvä kuva vaatimattomana ja sinnikkäänä saamelaisten puolustajana on virkistävää vaihtelua sille perverssin saarnaajan kuvalle, joka lahkopapeista on kirjallisuudessa syntynyt.
Teoksessa Laestadiuksen eetos näyttäytyy pidättyväisyytenä, joka ei lopulta paljonkaan poikkea muodikkaampien katsomusten askeettisuuden ihanteesta, jossa kulutus nähdään paheena: "Suruttomat huorat himoitsivat kräämäpuotien karttuunitraasuja ja fluurihameita, ja heillä pyörivät silmät päässä kuin pissihaukalla."
Joenjoen laulu on niitä teoksia, joiden alku lupaa vähemmän kuin kertomus lopulta lunastaa. Ensimmäinen kertojaääni kalskahtaa hieman keinotekoiselta, mutta viimeistään Laestadius avaa äänen, jossa on aidolta maistuva klangi.
Nämä kaksi kertojaa voi toki asettaa vastakkain myös sukupuolensa vuoksi. Ilmaistaanko "pakkanen pidätti hengitystään kuin se olisi pyytänyt kaikkia hiljenemään" miehen kielellä "talvella puri Pakkasukon kiukkuinen koira perseen valkoiseksi"?
Kuva saamelaiskulttuurin sukupuolirooleista piirtyy kautta kirjan melko perinteisenä ja tarkkaan vartioituna: "Ihan pahhaa tekkee, ko turistit ostavat tyttörievuilleen miesten lakkeja. Jos tyttö pittää miesten vaatteita, siitä tullee melkein ko mies."
Aivan Syntisen laulun mittaisiin sfääreihin Alasalmen balladi Saamenmaasta ei yllä, mutta sen verran on hittiainesta, että tämänkaltaista pohjoisen tuulen ulinaa ja pakkasen pauketta jää kaipaamaan lisää.
Heidi Heinonen
Artikkelin lähde Kaleva