Artikkelin lähde Kaleva
Anna Kilponen Kaleva
Oulu Paltamon pikkukylällä, Kainuussa asui 1960-luvulla pikkutyttö, josta piti tulla uusi Marjatta Kurenniemi. Hän suunnitteli kynäilevänsä vähintään Onnelin ja Annelin veroisia lastenkirjallisuuden klassikkoja.
Nyt Sarianna Vaaraa jo hieman hymyilyttää lapsuutensa haavekuva. Toisaalta unelma kirjoittamisesta oli luonteva kirjallisuuden maailmassa kasvaneelle lapselle, jonka äiti, Maria Vaara, oli kirjailija, mutta toimi myös kirjastonhoitajana ja opettajana.
Teini-iässä hän päätti, että yksi kirjailija perheessä riittäisi.
"Minulla ei vain ollut tarvetta kirjoittaa", Vaara kertoo.
Vuosikymmeniä myöhemmin hän huomasi jo tekevänsä "sormiharjoituksia", kuten hän novellintekeleitään kutsuu.
"Halu kirjoittaa tuli puun takaa ja yllättäen. Minulla oli aikaa, tilaisuus ja motiivi. Poikakin oli muuttamassa kotoa pois, eikä työkään stressannut liikaa."
Novellimuoto osoittautui haastavaksi, ja lopulta Vaara päätyi kirjoittamaan romaania suhteestaan skitsofreniaa sairastavaan äitiinsä. Syksyllä Like-kustantamo julkaisi Sarianna Vaaran Huomenkellotytön, josta on otettu jo toinen painos.
"Tajusin, että minulla on elämässäni tarina, jonka joku muukin voisi haluta kuulla."
Romaanissaan hän kertoo tarinansa lapsen ja nuoren silmin. Äidin sairaus ja sitä seuranneet itsemurhayritykset eivät olleet kuitenkaan ajalle tyypillisesti vaiettuja asioita, vaan niistä puhuttiin perheessä ja kyläyhteisössä. Myös Maria Vaara käsitteli sairauttaan omassa tuotannossaan.
Kirjoittaminen avasi Sarianna Vaaralle uuden maailman.
"En arvannutkaan, kuinka koukuttavaa hommaa kirjoittaminen on, sillä en ole kirjoittanut aikaisemmin juuri mitään, edes päiväkirjaa en ole pitänyt."
Vaaran mielestä omista lapsuudenkokemuksista kirjoittaminen oli pelkästään luontevaa, sillä miksei kirjailija kirjoittaisi asioista, jotka hän parhaiten tuntee.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaiken kokemansa voisi vain suoltaa suoraan paperille.
"Asioita on katsottava matkan päästä."
Etäännyttäminen on tarkoittanut muun muassa sitä, että hän on lisännyt tarinaansa fiktiivisiä henkilöitä, tapahtumia ja paikkoja. Todellisuudessa hänellä ei esimerkiksi ole sisarta, kuten kirjan Annalla, vaan kolme veljeä.
"Näin tein siksi, että halusin tarinan keskiöön äidin ja tyttären suhteen."
Kun kirjoittaa rohkeasti omista kipeistäkin asioista, aletaan puhua helposti terapiakirjallisuudesta. Terapia-sanan ylenmääräinen käyttö saa hoitoalalla työskentelevän Vaaran ärsyyntymään.
"Sanaa käytetään nykyisin monessa yhteydessä. Kirjoittaminen ei ollut itselleni terapiaa, sillä olen järjestänyt elämäni niin monta kertaa päässäni, että pikemminkin siirsin ne valmiit palikat tarinaksi."
Kirjoittamisprosessi ei tuntunut Vaarasta missään vaiheessa arveluttavalta tai edes raskaalta. Kirjoittaminen imaisi mukaansa välittömästi.
"En olisi kirjoittanut äidin skitsofreniasta, jos asiat olisivat olleet kesken. Olin jo viisikymppinen, kun aloin kirjoittaa, ja äitinikin oli kuollut jo aikoja sitten."
Vaikka Huomenkellotytön aihe on rankka, Vaara on halunnut välittää tiettyä lämpöä lukijalle. Kirjan Anna-tyttö on neuvokas ja sanavalmis selviytyjä, joka tietää, että kun äiti on ottanut liikaa lääkkeitä, on juostava tuttavien luokse vaikka talvipakkasessa keskellä yötä.
Reipas ja toimelias lapsi Sarianna Vaara sanoo itsekin olleensa. Ja tiedonhaluinen: hän tankkasi kirjastossa tietoa esimerkiksi skitsofreniasta.
"Olin pikkuvanha ja ymmärsin asioita ikäisiäni paremmin. Äiti ei peitellyt sairauttaan. Oli helpottavaa tietää, missä mennään. Silloin ei ollut tilaa epävarmuudelle ja pelolle."
Jo lapsena Vaara tiesi, että heidän perhe-elämänsä ei ollut kuin muilla.
"Vaikka lapsuuteni oli riskien täyteistä, oli siinä myös valoa. Minulla on ollut tuuria, kun ympärilläni on ollut hyviä ihmisiä ja kavereita."
Vaara sanoo eläneensä äitinsä sairaudesta huolimatta onnellisen lapsuuden. Ainoana tyttärenä hänen suhteensa äitiin oli tiivis, hyvässä ja pahassa.
"Ei äiti aina ollut psykoottinen, vaan viehättävä ja nokkela ihminen. Jos nyt olisin lapsi, saattaisin sanoa toisin. Lapsi ajattelee hetkessä, mutta aikuisena on kyky nähdä laajemmin."
Sarianna Vaara arvelee äitinsä taistelleen lapsistaan naarasleijonan lailla.
"Hän tuli joskus hoidosta pois vähän liian aikaisin. Tilanne toki korjaantuikin, kun äiti pääsi eläkkeelle ja oli pitempiä aikoja paremmassa kunnossa."
Kirjan julkaisu herätti Sarianna Vaarassa halun kirjoittaa lisää. Mutta mitä seuraavaksi, sitä Vaara ei vielä varmasti tiedä.
"Sen voin sanoa, että Huomenkellotyttöön ei ole suunnitteilla jatko-osaa."
Artikkelin lähde Kaleva