Artikkelin lähde Kaleva
Sarianna Vaara:
Huomenkellotyttö. Like 2013.
Tätä romaania ei voi arvostella tavanomaiseen tapaan. Mikäli lukija ei tiedä mitään vuonna 1961 syntyneen esikoiskirjailijan äidistä, kirjailija Maria Vaarasta, hän hahmottaa teosta toisin kuin tästä jotakin tietävä. Romaani on omaelämäkerrallinen, jopa niin että päähenkilö-minäkertoja Annan äiti Elena kasvaa toiseksi keskeishenkilöksi.
Niin tärkeä rooli synnyttäjällä ja nimen omaan tämän sairaudella, skitsofrenialla on. Se varjostaa tyttären elämää pienestä pitäen ja vaikuttaa hänen kehittymiseensä.
Tässä suhteessa fiktio ponnistaa tarkasti todellisuudesta.
Kainuulainen Maria Vaara (1931-1992) on maailmankirjallisuuden merkittävimpiä skitsofreenikkokirjailijoita nousten miltei Friedrich Hölderlinin ja Josef Julius Wecksellin verroille. Yleensä tämä mielen sairaus puhjetessaan lopettaa kirjallisen työn, mutta Vaara kykeni tuottamaan vuosina 1973-1982 kaikkiaan 12 teosta: romaaneja, lyriikkaa, radiokuunnelmia ja nuorisokirjan Annansilmät (1977).
Se on mielisairaan äidin tyttären tarina. Sarianna Vaara tavallaan vastaa nyt äidilleen.
Romaanissa tytär ei ole lukenut Elenan tuotantoa lukuun ottamatta nuorisokirjaa. Vasta opiskeluaikanaan mielisairaanhoitajaksi hän joutuu tutustumaan äidin teoksiin.
Erityisesti esikoisromaani Likaiset legendat (1977) on ympäri kääntävä kokemus: "Äitini oli paljon sairaampi kuin olin koskaan tiennyt tai aavistanut."
Päähenkilö muistaa äidin lääketokkuran, elämänhallinnan puutteen, itsemurhayritykset rohtojen yliannostuksella, vierailut terapeutin luona Oulussa sekä toistuvat joutumiset piirimielisairaalan suljetulle osastolle.
Monet kerrat Anna on yöllä juossut hakemaan apua tutulta sosiaalitarkkailijalta tai muilta aikuisilta. Mutta äidin romaanin hurjat Ilmestyskirjan näyt erilaisine henkiolentoineen ovat tyttärelle uutta. Hän tajuaa nyt, että Elena on säästänyt tytärtään paljolta siirtäen sen romaaniinsa.
Niin Maria Vaara kuin Huomenkellotytön Elena Alanne ovat tehneet opettajan ja kirjastonhoitajan työtä, mutta sairaus lopettaa tämän osallistumisen normaalielämään.
Minäkertoja suree, ettei äiti enää milloinkaan mene kirjastoon töihin, koska tämä on rakastanut sen tuhansia kirjoja.
Kaikesta huolimatta kertojapäähenkilö ei katso menettäneensä lapsuuttaan. Vaikka se on ollut vaikea ja turvaton, parhaimpina hetkinä äidin ollessa kunnossa ja hyvällä mielellä arki on tuntunut kohotetummalta kuin jollakin "tavallisten" vanhempien lapsella.
Totunnaista perhe-elämää häiritsee äidin sairaalasta löytämä miesystävä Voitto, joka tunkeutuu kotiin asumaan. Hän ei ole lottovoitto: vallanhaluinen alkoholisti usuttaa äidin jättämään lääkityksen katastrofaalisin seurauksin.
Anna tuntee suurta huojennusta miehen häivyttyä. Äidin uusi parisuhde Kristiinan kanssa ei aiheuta samanlaisia ongelmia, vaikka lesbon nimi vierastuttaa.
Huomenkellotyttö on kasvutarina; minä tuntee kehittyneensä vahvaksi ja itseensä luottavaksi ihmiseksi. Lapsena oli läsnä alituinen pelko, nyt tunne selviytymisestä. Mielisairaanhoitajan työ tuntuu luontevalta valinnalta, samoin myöhempi alan vaihto kätilöksi.
Romaanissa on kehysrakenne: äiti tekee sairaalassa kuolemaa, nyt viimeisen kerran, ja tytär muistelee takaumina siihenastista yhteistä ja omaa elämäänsä, kasvuaan irti vahvasta kaksoissidoksesta. Lopullisesti kahleiden katkaisu tapahtuu vasta yli parikymppisenä.
Teoksen ote on realistinen ja dokumentoiva. Huolimatta kiehtovasta aiheestaan, jonka lapsi toki kokee eri tavoin kuin aikuinen, romaanin kerronta on hiukan tasapaksua.
Kieli ei nouse lentoon, se pysyy maassa kuin sohjo Oulunsuun sairaalan ympärillä.
Silti esikoiskirjailijalta odottaa jatkoa toivoen, ettei hänestä tule äitinsä tavoin yhden asian sanataiteilija.
Kari Sallamaa
Artikkelin lähde Kaleva