Artikkelin lähde Kaleva
Oulu Sinfonia. Serenadien Ilta. Kapellimestarina Johannes Gustavsson. Solisteina Michael Weinius, tenori, ja Jukka Harju, käyrätorvi. Madetojan salissa Oulussa 4.12.
Wolfgang Amadeus Mozartin serenadi Eine kleine Nachtmusik edustaa "kevyttä klassista" -sarjaa niin syvältä, että tänä päivänä se vaatisi tulkinnallisesti edes jotakin pientä tuoretta lunastaakseen paikkansa konserttiohjelmassa.
Pelkkä kertaus kun ei ole minkään elävän musiikinlajin äiti.
Kapellimestari Johannes Gustavsson teki Oulu Sinfonian jousiston kanssa ripeällä tavalla perinnesuuntautunutta, lähes millintarkkaa työtä, mutta siitä huolimatta - tai juuri sen takia - teos ei avautunut kovin vapaasti ulospäin.
Tavalliseen tapaansa kapellimestari pyrki vielä johtamaan kaiken mahdollisen ulos.
Muun muassa aksentoinnin määrätietoisuus kallistui siinä kyydissä mieluummin aggressiivisuuden kuin laajan soinnin suuntaan, mikä synnytti tiettyä rauhattomuutta ja kapeutta yleisilmeeseen.
Sitä vastoin ohjelman toisessa ääripäässä Mozartin Serenadi B-duuri KV 361 kahdelletoista puhaltimelle ja kontrabassolle, lisänimeltään Gran Partita, tuotti Gustavssonin johdolla eloisaa kamarimusiikkia.
Oulussa lainassa ollut Tukholman Kuninkaallisten filharmonikkojen sooloklarinetisti Hermann Stefánsson soitti kokoonpanossa ykkösklarinettia pehmeän soljuvasti innostaen muut seuraamaan perässä.
Harvoin jos koskaan on orkesterin puhaltajilta kuultu näin virheetöntä ja harkittua, mutta samalla tyylikkäästi leikkisää Mozartia.
Virkaveljellinen tasa-arvo jätti riittävästi tilaa puupuhaltajien hienoille yksilösuorituksille läpi koko sävellyksen.
Syvätarjontaa konsertissa edusti Benjamin Brittenin sota-aikana syntynyt Serenadi tenorille, käyrätorvelle ja jousille op. 31.
Hovilaulajaksi tänä vuonna Ruotsissa nimitetty tenori Michael Weinius aloitti osuutensa ikään kuin kamarin puolelta, eli niin lyyrisellä otteella, että oopperassa sitä kutsuttaisiin markkeeraukseksi.
Vaan ei hätää. Britten kyllä lähti nopeasti laajenemaan erilaisiin yön sävyihin yhdessä Gustavssonin, jousien ja erittäin virtuoosisen käyrätorvitaiteilijan Jukka Harjun kanssa.
Niin paljon musiikillista osaamista ja näkemystä oli lavalla, että monesti epämukavan kuuloisesta teoksesta kasvoi kaunis, brittiromanttisesti puhutteleva kaari käyrätorviprologin ja kaukaisuuteen häviävän epilogin väliin.
Esko Aho
Artikkelin lähde Kaleva