Artikkelin lähde Kaleva
Pia Kaitasuo Kaleva
Oulu Bukowskin marraskuinen huutokauppa nosti otsikoihin tyrnäväläissyntyisen keramiikkataiteilijan, taiteilijaprofessori Kyllikki Salmenhaaran (1915-1981).
Jos suuri yleisö ei tekijää tunnekaan, keräilijät tietävät Salmenhaaran taiteen arvon: taiteilijan Arabian-kauden maljakko huudettiin kymmenen kertaa arvioitua korkeammalla hinnalla.
"Ammattikunta on arvostanut Salmenhaaraa aina", toteaa Tapio Yli-Viikari, Salmenhaaran entinen oppilas ja opetusassistentti Taideteollisesta korkeakoulusta.
Tulevatkin ammattilaiset ymmärsivät Salmenhaaran taiteen erityisyyden, voi päätellä toisen nimekkään oppilaan Heikki Orvolan kertomasta.
Orvola näet on muistellut nuoruusvuosiltaan, kuinka hän viipyi talvipäivänä taideteollisuusmyymälän ikkunan takana ihailemassa Kyllikki Salmenhaaran töitä muiden oululaispoikien viillettäessä Keskuskentällä luistimineen.
Paitsi taiteellisesti, Salmenhaaran merkitys on ollut suuri juuri keramiikan opetuksen ja tutkimuksen kehittäjänä.
"Kyllä me ollaan hyvin paljon velkaa Kyllikille. Materiaalilähtöinen opetussuunnitelma on jatkunut ihan tietoisesti hänen viitoittamallaan tiellä", keramiikan professorina Aalto-yliopistossa toimiva Yli-Viikari sanoo.
Tekniikan ja materiaalin riittävä tuntemus - siinä taiteilijan tarpeet, Kyllikki Salmenhaaran teoreeman voi tiivistää.
"Kun tuntee hyvin perusteet, ei tarvitse kotimaisia tai ulkomaisia vaikutteita", Salmenhaara toteaa Yleisradion Pro arte utili -dokumentissa vuodelta 1981.
"Tekniikan täytyy olla vahvasti opiskeltuna ja kokeiltuna. Silloin vapautuu taiteilijana eikä design-puoli hidastu."
Salmenhaara kuvasi savea amebamaiseksi.
"Savi on luonnossa valmiina, kauniina. Ette edes tajua kävelevänne sen päällä. Kun saatte sen eteenne pöydälle, sillä ei ole muotoa. Annatte ainekselle ryhtiä, voimaa ja selkeyttä."
Hän korosti saven olevan nöyrä palvelija mutta huono isäntä.
"Savea tulee käsitellä hellästi ollakseen mestari", mestari tähdensi.
Kyllikki Salmenhaara loi kautta uransa uusia tapoja käsitellä materiaaleja. Tähän ajoi jo pakko: toisen maailmansodan jälkeen valmiin materiaalin pula vei raaka-aineiden lähteille.
Kaiken tämän tietämyksensä hän jakoi nuoremmalle polvelle.
Opettajana Salmenhaaraa on kuvattu muun muassa käsiteparilla "luja ja lämmin". Arvostelua ja pelkoakin mutta myös ihastusta voimakasluonteinen ja karismaattinen persoona herätti.
"Kyllä Kyllikin luo mennessä piti olla vähän varovainen", Tapio Yli-Viikari myöntää.
"Hän reagoi hyvin voimakkaasti. Jos Kyllikki ei pitänyt jostain, se tuli esille. Mitään ei jäänyt hampaankoloon."
Yli-Viikari korostaa Salmenhaaran olleen positiivisuudessaan yhtä suora.
"Kyllikki Salmenhaara näki teknisten heikkouksienkin läpi oppilaiden kyvyt", Heikki Orvola on määritellyt.
Hilkka Jarva taas on korostanut, miten Salmenhaara halusi tuoda opetuksen kautta vain tekniset valmiudet.
"Hän antoi taiteellisen panoksen nousta oppilaasta itsestään eikä halunnut astua kenenkään vapaan tahdon alueelle."
Salmenhaara myös noudatti perinteistä oppipoika-kisälli-mestari-hierarkiaa, vaikka sellaista ei oppilaitoksessa virallisesti ollut.
Tätä näkemystä oli vahvistanut hänen tutustumisensa Bauhaus-koulukunnan oppeja omaksuneisiin kollegoihin.
Kyllikki Salmenhaarasta oli esikuvaksi niin kollegoille kuin oppilaille. Ei ihme että häntä on kansainvälisestikin nimitetty "saven kuningattareksi".
"Ammattilaiset ymmärsivät töiden taidokkuuden", Yli-Viikari sanoo.
"Kun Kyllikki teki jonkun esineen, sitä ei paranneltu jälkikäteen."
Yli-Viikari hakee Salmenhaaran töissä olevalle muodon jännitteelle vertailukohtaa musiikista.
"Jos sellainen sävellys löytyisi, se soisi maksimiteholla."
Salmenhaara siirtyi opettajaksi onnettomuuden estettyä luovalle työlle niin ominaisen dreijaamisen.
Saven joukkoon jostain syystä joutunut veitsenterän kappale viilsi dreijatessa poikki sormien jänteitä. Tämän työtavan piti jäädä.
"Käsi tulehtui heti kun Kyllikki tarttui saveen", Tapio Yli-Viikari muistelee. "Hän lasitti viimeisen Milanon-triennaalityönsä toisella kädellä ja sai silti kultamitalin."
Luominen ei tyrehtynyt tähän. Luonteelleen ominaisella sitkeydellä Salmenhaara keksi keinon toteuttaa itseään - kietaisut eli kirjeet.
Nämä posliiniset ja punasaviset "paperikääröt" syntyivät Salmenhaaran oman uuden tekniikan tuloksina. Salmenhaara kaulitsi ohuen levyn, joka taivutettiin muotoonsa kankaan avulla ja poltettiin.
"Kyllikki Salmenhaara sai kääröihinsä kauniin jännitteen, pintastruktuuria, joka syntyi esineeseen kun savi oli vielä pehmeätä", Tapio Yli-Viikari selittää.
"Hänen viestinsä säilyi koko prosessin läpi."
Artikkelin lähde Kaleva