Artikkelin lähde Kaleva
Päivi Alasuutari Kaleva
Juhani Alakärppä käyskentelee Oulun tuomiokirkon sakastissa, kävelee sieltä kirkkosaliin kuuntelemaan, kun Pohjan Sotilassoittokunta virittäytyy illan konserttiin.
Pieni jännitys on ollut läsnä hänessä koko päivän. Instrumentin aistii koko kropassa. Hän on viritellyt itseään elämällä lauluja läpi, kuulostelemalla tunteita, joita tekstit hänessä herättävät.
Kun solisti Juhani Alakärppä aloittaa: "Tänä aamuna poikani lähden kohti tuskien rintamaa", hän pääsee heti juuri oikeaan tunnelmaan. Laulu on Sulho Rannan Väinö Havaksen runoon säveltämä hengellinen laulu, isänmaallisten juhlien perusohjelmistoa.
Esityksen aikana Alakärppä kokee, että myös yleisö elää todeksi laulun sanoja. Se innostaa häntä entisestään. Konsertin jälkeen laulajan valtaa ihmeellisen hyvä olo. Hän on energinen ja onnellinen.
Baritoni Juhani Alakärpän, 48, elämässä asiat ovat edenneet eri järjestyksessä kuin useimmilla.
Viime keväänä hän sanoi itsensä irti Tahkokankaan palvelukeskuksesta. Taakse jäi 26 vuoden ura kehitysvammaisten parissa. Nyt elanto tulee laulunopettamisesta Iin, Ranuan ja Oulunsalon kansalaisopistoissa ja konsertoimisesta.
Toissa keväänä hän valmistui laulupedagogiksi Oulun seudun ammattikorkeakoulusta. Valmistuminen oli ehdottomasti elämän tähtihetkiä, Juhani miettii istuessaan keittiönpöydän ääressä kotonaan Oulun Toppilansaaressa.
Vähintään yhtä huikealta tuntui voitto Toivo Kuula -laulukilpailuissa viime elokuussa Alavudella.
Pöydässä palaa kynttilä. Joulukuusi koristeltiin pianon viereen jo joulukuun alussa, kun perhe vietti pikkujoulua kotoa muuttaneiden lasten kanssa.
Juomme vihreää teetä ja tarjolla olisi myös juomaa pakurinkäävästä. Alakärppä huolehtii kunnostaan terveellisellä ruokavaliolla sekä lenkkeilyllä ja kuntosalitreenillä yhdessä vaimonsa Jaana Kokko-Alakärpän kanssa.
Pahimmat kiireet hellittivät jo itsenäisyyspäiväviikolla, kun opetustyö loppui ja tuomiokirkon konsertti Pohjan sotilassoittokunnan solistina oli ohi.
Oikeastaan uusi elämänvaihe ei koske pelkästään työtä, vaan myös perhe-elämässä Alakärppä ja hänen vaimonsa ovat uudessa tilanteessa. Toppilansaaren rivitalokodissa asuu isän ja äidin kanssa enää kahdeksanvuotias Amelie.
Taakse ovat jääneet päivät, jolloin kodin äänimaisemaa hallitsi seitsenlapsinen musiikkia harrastava katras.
Toki kotoa pois muuttanut jälkikasvu on edelleen päivittäin läsnä. Jos ei joku heistä ole käymässä kotona, niin he kulkevat mukana puheluissa, viesteissä ja ajatuksissa.
Laulunopiskelu tuli osaksi Juhani Alakärpän elämää melkein sattumalta, kun kotikulmille Simoon muutti laulunopettaja ja kansalaisopisto alkoi tarjota laulunopetusta. 15-vuotias Juhani hakeutui oppilaaksi. Poikasopraano oli pienestä pitäen ilahduttanut äänellään lukuisissa koulun juhlissa.
Juhani syntyi kolmantena lapsena myöhemmin 15-lapsiseksi kasvavaan perheeseen. Isä Valio teki koko pitkän työuransa Veitsiluodon tehtailla. Äiti Pirkko oli kotona, mutta lasten kasvettua hän teki myyntityötä edustajana.
Juhani muistaa lämmöllä lapsuuttaan suurperheessä.
"Minulla oli mahtava lapsuus. Ison perheen keskellä ei tarvinnut kokea yksinäisyyttä, ja kotona vallitsi sellainen hyvä yhteishenki", hän muistelee.
Nuori mies valmistui ammattikoulusta puhelinasentajalinjalta, mutta ei lopulta koskaan tehnyt asentajan töitä. Hän poti astmaa ja sai asennustöissä syntyvistä palokaasuista hengitysoireita.
Kaihdin- ja markiisiliikkeen myyjänä ja asentajana 18-vuotias nuorimies päätyi kerran säleverhojen asennuskeikalle Kemin musiikkiopistoon. Siellä hän kysäisi kanslistilta, miten opistolle haetaan lauluoppiin.
"Hän sanoi, että just nyt keväällä on haku, täytä tuosta tuo lappu", Juhani nauraa.
Niin hänestä tuli Leena Jutilan oppilas. "Oikein pieni ihminen, altto, ja määrätietoinen opettaja."
Nuorella miehellä oli mielessä paljon muutakin kuin lauluopinnot, mutta jos hän unohti mennä tunnille, Jutila saattoi soittaa, että alahan tulla.
Keväällä 1983 Jaana astui hänen elämäänsä. Juhani oli käymässä kaverinsa kanssa Oulussa, ja tyttö, jonka kasvoista näkyivät vain ruskeat nappisilmät pipon ja kauluksen välistä, kiinnitti heti hänen huomionsa. Jouluaaton aattona 29 vuotta sitten vietettiin häitä.
Nuoripari asettui Ouluun asumaan. Juhani jatkoi lauluopintojaan Oulun musiikkiopistossa Esko Jurvelinin oppilaana.
Niin mieluista kuin laulaminen olikin, ei hän edes ajatellut musiikkiopintoja ammattimielessä. Esikoinen syntyi vuonna 1984, ja vuosikymmenen vaihteeseen mennessä perhe oli nelilapsinen. Jostain varmemmasta ja käytännöllisemmästä ammatista oli elanto hankittava.
Tahkokankaalle hän päätyi vähän sattumalta, kun kuuli, että siellä voisi töitä saada.
"Muistan ensikohtaamisen kehitysvammaisten kanssa, kun menin osastolle tutustumaan. Olihan se kaikkine äänineen ja tuoksuineen outo maailma, joka avautui silmien eteen. Mielessä kävi, että ei voi olla totta, että olen tulossa tänne töihin. Mutta jotenkin se maailma kiehtoi minua", hän muistelee.
Parin vuoden työskentelyn jälkeen hän haki ja pääsi opiskelemaan silloisen sairaanhoitajaopiston mielenterveyshoitajajaostoon, josta hän valmistui vuonna 1990.
Voi olla, että Juhani Alakärppä olisi Tahkokankaalla hoitajana vieläkin, jos hän ei olisi alkanut sairastella laitoksen huonon sisäilman takia. Hengitystie- ja poskiontelotulehdukset olivat jatkuva riesa, ja hän joutui olemaan paljon sairaslomilla.
Kun nuorimmainen Amelie syntyi vuonna 2004, Alakärppä jäi puolen vuoden vuorotteluvapaalle. Sitä ennen ääni oli sairastellessa mennyt kokonaan, eikä hän pystynyt laulamaan puoleen vuoteen.
"Kun olin puoli vuotta sieltä pois, ääni palautui. Se oli se niitti, että nyt on tosi kysymyksessä."
Erityisesti Jaana alkoi etsiä tietoa homealtistuksen oireista. Kävi ilmi, että jatkuva altistus voi romahduttaa Juhanin terveyden.
"Jaana oli tässä asiassa tosi päättäväinen. Hän sanoi, että et mene sinne enää töihin", Alakärppä naurahtaa.
Vaimon ja lasten kannustamana hän rohkaistui pyrkimään ammattikorkeaan musiikkipedagogian opintoihin. Pääsykoepäivä on jäänyt elävästi mieleen. Takana oli Tahkokankaan Hietasaaren leirikeskuksessa valvottu yövuoro.
"Teoriaosuus prima vista -soittoineen ei varmaan mennyt kovin hyvin - en tosiaan ole mikään pianisti, mutta yritin parhaani."
Se riitti.
Opintojen alkuun sattunut ikävä yllätys teki opiskeluajasta taloudellisesti vielä paljon tiukempaa kuin mihin perhe oli varautunut. Pienen lattiaremontin yhteydessä paljastui, että heidän talonsa rossipohja on laho ja sata neliötä lattiaa oli uusittava. Työhön ryhtyivät Juhani ja vanhin poika Anton.
Väliaikaisena keittiönä ja olohuoneena oli talon terassi, johon vedettiin pressuista seinät. Työt aloitettiin syksyllä samaan aikaan kun koulu alkoi, ja remontti valmistui jouluun mennessä.
"Välillä pakkeloin seiniä, sitten lähdin pikkujouluihin laulamaan puku päällä ja kravatti kaulassa Sylvian joululaulua. Sitten taas takaisin kotiin ja pakkelia seiniin. Hyvä talo siitä tuli. Se on nykyään uusilla omistajilla."
Muutenkin opiskeluaikaan osui suuria elämänmuutoksia. Kun Juhanin äiti kuoli, siitä parin viikon kuluttua hänen piti laulaa ensimmäinen iso kurssi. Isä oli mennyt vähän aikaisemmin.
"Sisimmässä oli toista, mutta ei auttanut muu kuin keskittyä ja laulaa."
Vaikka tiukkoja paikkoja olikin, kokonaisuudessaan opiskeluaika oli antoisaa ja valmistuminen keväällä 2011 iso ilo.
Taiteilijan leipä on nyt pieninä palasina maailmalla, ja Juhani Alakärppä on avoin uusille mahdollisuuksille. Nyt mennään laulamisen ehdoilla, perheen vankalla tuella.
Viidenkympin ikää lähestyvänä hän on huomannut ajatustensa askartelevan usein menneessä ja tulevassa, mieli nöyränä.
"Me olemme Jaanan kanssa saaneet elää rikasta elämää ja olemme onnellisia. Onnellisuuteen meidän pitää satsata edelleen, se on kaikki kaikessa elämässä. Siitä on hyvä ponnistaa uusiin haasteisiin."
Puhelin soi. Isä lupaa tulla hakemaan Steiner-koulua käyvän nuorimmaisen koulusta. Kohta on myös aika hakea Aksel ja Eemil kavereineen Oysista. Pojat ovat siellä Tiernapoika-keikalla.
Artikkelin lähde Kaleva