Morsiuskursseista katastrofiapuun

SPR:llä ollut osastona toimintaa Oulussa 50 vuotta

Riitta Taulavuori

OULU Parinkymmenen hengen joukko merkittäviä ja hyvämaineisia Suomen kansalaisia - muiden muassa toimitusjohtaja Otto Karhi, tuolloinen kappalainen ja sittemmin Oulun tuomiorovasti Jorma Sipilä sekä apulaislääninlääkäri Kirsti Valanne - kokoontui 24. tammikuuta 1951 Oulussa Ravintola Arinan kokoushuoneeseen. Vilkkaan keskustelun jälkeen he päättivät yksimielisesti perustaa Suomen Punaisen Ristin Oulun osaston, jonka toiminta-alueeksi määriteltiin Oulun kaupunki. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kaupunginlääkäri, tohtori Juhani Vilkki.

Ouluun oli perustettu jo vuonna 1931 SPR:n ja Mannerheim-liiton yhteinen piiri täyttämään lähinnä pulakauden aiheuttamaa suurta avustustarvetta. Sittemmin SPR:n ja Mannerheim-liiton kiinteä yhteistyö päättyi, ja molemmat alkoivat tahoillaan rakentaa omaa kenttäorganisaatiotaan.

Loppuvuodesta 1950 SPR:n Oulun piirissä syntyi paikallisosastoja muun muassa Haapajärvelle, Hailuotoon, Haukiputaalle, Kuivaniemelle, Kuusamoon, Liminkaan, Pyhännälle, Rantsilaan ja Vuolijoelle - kolmessa kuukaudessa kaikkiaan 23 kappaletta eri puolille Oulun lääniä.

Arjen valistuksen janoa

Sotien jälkeen oli maakunnissa virinnyt tarve saada tietoa. Tarvittiin arjen valistusta, aprikoi paikallisosastojen rivakkaa perustamistahtia yksi Oulun osaston perustajajäsenistä, Oulun läänin Talousseurassa konsulenttina toiminut talousopettaja Kerttu Pietarila, 86.

Oululaisrouva pääsi itsekin hetimmiten kenttätyöhön. Talousseuran palkkaama Pietarila sekä SPR:n Oulun osaston palkkaama sairaanhoitaja lähtivät yhdessä pitämään maaseudun kasvateille eräänlaisia ”jokanaisen niksikursseja”. Niistä käytettiin nimitystä morsiuskurssit.

Kurssien osallistujat olivat noin 16-22-vuotiaita naisia ja heitä perehdytettiin ruokatalouden ja vähän muunkin taloudenpidon saloihin siinä missä terveydenhoitoon kuten vaikkapa haavojen sidontaan. Ohjelmassa oli sekä teoriaa että käytäntöä.

”Tällaisia tietojahan avioon aikova juuri tarvitsi”, Pietarila naurahtaa ja jatkaa, ettei maaseudulla ollut läheskään kaikilla halukkailla mahdollisuutta hakeutua maailmalle saamaan talous- tai muutakaan koulutusta. Saati että he olisivat saattaneet opiskella modernin maailman asioita naistenlehdistä - niiden lukeminen kun oli pitkään lähes yksinomaan kaupunkilaissiskojen ajankulua.

Muutamia kertoja morsiuskursseille osallistui myös lääkäri. ”Ja tietenkin niitä tyttöjä hieman hävetti, kun häntä oli pyydetty luennoimaan seksuaalivalistuksesta”, Pietarila hymähtää.

Pietarila muistaa itse opastaneensa tulevia perheenemäntiä muun muassa kastikkeiden ja kiisseleiden valmistamisessa sekä vuoteiden oikeaoppisessa sijaamisessa. ”Halusin näyttää, että voi tehdä muutakin ruskeaa kastiketta kuin läskisoosia. Valkokastikkeesta taas opetin laittamaan sienikastiketta - sieniähän ei täällä vielä tuolloin juuri syöty.”

Joulun alla puolestaan saatettiin valaa kynttilöitä tai keittää saippuaa.

Mutta aivan kaikkeen ei maaseudun tyttöjä sentään sopinut perehdyttää, Pietarila muistaa saaneensa ohjeistusta. Esimerkiksi senkaltaisista ylellisyysasioista kuin parketin puunaamisesta tai hopealusikoiden kiillottamisesta oli kuulemma paras pysyä vaiti.

Omat kattilat mukana

Sodanjälkeistä aikaa kun elettiin, oli kurssimateriaaleista pulaa. Pietarila itsekin matkasi paikkakunnalta toiselle kattilat, vispilät ja muut värkit mukanaan isoon laatikkoon pakattuina, oli kulkupelinä sitten onnikka, postiauto tai polkupyörä. Ruokatarpeita edes maistiaisten valmistamisen verran piti puolestaan monesti anoa pitäjän kansanhuollosta, ellei niitä sitten saatu lahjoituksena paikalliselta maamiesseuralta.

Huushollinpidon matkasaarnaajana pitkin poikin lääniä Pietarila toimi parin vuoden ajan. Tämä jäi, kun hän muutti puolisonsa kanssa Paavolaan pitämään parikymmenpäistä karjatilaa.

Morsiuskurssien kaltaista valistusta ei SPR enää aikoihin järjestetty. ”Valistus ja auttaminen ovat muuttuneet ajan tarpeita vastaavaksi”, Pietarila miettii.

Nykyään SPR:n toiminta kattaa muun muassa ensiapuryhmää, pelastus-, veri- sekä ystäväpalvelua, kierrätystavaran käsittely- ja myyntikeskusta sekä vankilavierailuja. Nälkäpäivä- ja muut keräykset, joissa katastrofiapua kootaan milloin minnekin maailmankolkkaan, lienevät järjestön näkyvintä auttamista.

”Kun olin äskettäin vankilavierailijoiden joulujuhlassa, niin yksi vanki hetikohta kysyikin, että mekö sitä apua sinne Afganistaniin kerätään. Mitäpä siihen muuta saattoi vastata kuin mepä me, osana isompaa järjestelmää”, kertoo SPR:n Oulun osaston varapuheenjohtajana pitkään toiminut Maija Sutela.

Pekka Ala-aho

SPR yhdistää. Kerttu Pietarila ja Maija Sutela tutustuivat toisiinsa merkkipäivillä. ”Meidät esiteltiin, ja mieleeni jäi tämä hyväkuntoinen ja -muistinen rouva. Kun sitten kirjastossa oli hiljattain näytteillä SPR:n Oulun osaston sopimuskirja `hyvämaineisten Suomen kansalaisten' allekirjoituksineen, huomasin nimilistasta tutun”, Sutela kertoo.

Artikkelin lähde Kaleva