Oulun hiippakunta naispapeille haasteellinen

Satu Jauhola

Miten naispapit kokevat asemansa maamme pohjoisimmassa hiippakunnassa? Kuinka he ovat rakentaneet ammatti-identiteettiään tilanteessa, joka on ollut poikkeuksellinen hiippakuntien joukossa?

Pappien käsityksiä omasta pappeudestaan ja identiteetistään on tutkittu vähän. Naispappien kohdalla tutkimusasetelman tekee kiinnostavaksi lain ja käytännön välinen ristiriita: naispuolinen pappi on Oulun hiippakunnassa aiemmin ollut selkeässä, jopa vastustetussa vähemmistössä sukupuolensa perusteella oman ammattikuntansa sisällä.

Kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden 1986. Ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi maaliskuussa 1988. Kirkolliskokouksen päätöksistä huolimatta Oulun hiippakunnassa ei ennen 22.3.2001 ole vihitty naista papiksi. Kuitenkin hiippakunnassa on työskennellyt ja parhaillaan työskentelee eri tehtävissä - seurakuntapastoreina, kappalaisina, perheneuvojina, lehtoreina, sairaalasielunhoitajina - lähes 40 naispastoria.

Oulun hiippakunnan uusi piispa Samuel Salmi ilmoitti jo ennen valintaansa kieltäytyvänsä ns. erillisvihkimyksistä. Naispapit kokivat hiippakunnan uuden tilanteen vapauttavana. Samalla kuitenkin ymmärrettiin, ettei hiippakunnan kirkollinen kulttuuri muutu hetkessä.

Yksityisen ja julkisen alueita työelämässä voidaan tarkastella myös naisten ja miesten alueina. Miesten aluetta on perinteisesti ollut julkinen, byrokraattinen, suurten linjojen ja päätösten alue, naiset ovat löytäneet paikkansa yksityisestä, palvelujen ja ruumiillisuuden kulttuurista, hoiva-aloilta. Papeilta odotetaan yleensä kykyä toimia luontevasti kummallakin alueella, yksityisellä ja julkisella.

Naispappien astuminen miesten julkiselle alueelle on aiheuttanut ristiriidan. Pappeuteen kuuluvat pehmeämmät hoivapuolet ja toisaalta pedagoginen puoli on sen sijaan ollut annetumpi - myös otetumpi - toiminta-alue naiselle. Moni naispappi työskenteleekin perheneuvojana, sairaalasielunhoitajana ja kasvatustyössä.

Naispapit arvelevat seurakuntatyöstä saamansa palautteen mukaan asemansa ihmisläheisempänä ja helpommin lähestyttävämpänä kuin mitä miespappia on perinteisesti pidetty. Naispuolisen papin läsnäolo voi antaa luvan tunteiden näyttämiseen. He korostavat ammatillisina vahvuuksinaan nimenomaan sielunhoidollista lähestymistapaa, kykyä kuunnella ja olla tilanteessa ”aidosti läsnä”. Ammatillisina heikkouksinaan monet pitävät muun muassa hallinnolle valmisteltavien asioiden laadintaa.

Tutkimuksessani mukana olleiden pappien mielestä miesten ja naisten työkulttuureiden ero ilmenee Oulun hiippakunnassa erityisesti puhekulttuurissa. Naispapit korostavat puheiden pitämisen sijaan läsnäolon ja hiljaisuuden, sanattomuuteen uskaltautumisen ja henkilökohtaisten kohtaamisten merkitystä.

Naispapit kohtaavat edelleen perinteisiä sukupuolirooleja työssään. Kokouksissa he saavat luontevasti kahvinkaatajan ja sihteerin tehtävät. Toisaalta naispapit saattavat luontevasti ottaa erilaisia ”pappeuden ulkopuolelle” kuuluvia tehtäviä hoidettavakseen: sytyttävät suntion puolesta kynttilät, nyppivät kuolleet kukat alttarikimpusta, leipovat raamattuiltaan tarjottavaa. Naispapit kokevat tämän kokonaisvaltaisuuden osaksi sielunhoidollista suhtautumistaan työssään.

Moni pappi kokee haasteena perheen ja työn yhteensovittamisen. Haaste tämä on jo työaikojen - tai pikemminkin työajattomuuden - vuoksi. Juuri erilaisten roolien yhteensovittamisen vaikeus on usein syynä työuupumuksen taustalla. Voimavaroikseen työssä papit mainitsevat toisaalta perheen, kodin ja vapaa-ajan, toisaalta juuri työn vaihtelevuus on voimavara.

Tuoreet papiston ammattieettiset ohjeet korostavat pappeuden kutsumuksen rinnalla muiden kutsumuksien - äidin, vaimon, ystävän - ja niihin osallistumisen itseisarvoa. Naispapit saattavatkin mainita äitiyden elämänsä tärkeimpänä asiana. Vaikka äidiksi tuleminen voi joissain tapauksissa olla esteenä tai hidasteena uran kehittymiselle, sitä ei pidetä ongelmana. Äidin rooli ja kutsumus on tärkeämpi kuin papin rooli. Äitinä he myös kokevat tulevansa entistä helpommin hyväksytyksi ”tavallisten” ihmisten joukossa. Äidiksi tuleminen ”inhimillistää” papin.

Papiston ammattieettisten ohjeiden mukaan ”kollegiaalisuus on papin työssä voimavara; siksi pappi arvostaa kollegoitaan ja heidän ammattitaitoaan sekä toimii yhteistyössä heidän kanssaan. Hän ei hyväksy minkäänlaista syrjintää.” Oulun hiippakunnan naispapit ovat kuitenkin törmänneet vastustukseen sekä suoraan että epäsuorasti. Heidän toimittamiaan kirkollisia toimituksia on voitu mitätöidä pitämällä niitä epäaitoina, yhteistyöstä alttarilla on kieltäydytty ja ”saarnattu parannusta naispappeuden synnistä”.

Tutkimuksessani mukana olleet papit korostivat hiippakunnan naisteologien keskinäisen yhteyden löytämistä voimavarana työssä. Monet tuntuvat hyväksyvän vallitsevan tilanteen: työtovereissa saattaa olla naispappeuden vastustajia, mutta toimeen on tultava ja yleensä tullaan. Yhteisymmärrykseen on voitu päästä kohtaamisen ja keskustelun kautta. Osa naispapeista suhtautuu vastustajiin maltillisesti, antaen vapauden ns. omantunnonratkaisuihin. Osa kuitenkin kantaa mukanaan syviä haavoja niiltä vuosilta, jolloin naispappeus oli vielä uutta.

Oulun hiippakunnan poikkeuksellinen tilanne koetaan nykyisin enemmänkin haasteena kuin haittana. Tilanteen voidaan nähdä olleen paitsi ristiriitainen, myös hedelmällinen; luovan marginaalin kaltainen kasvualusta ammatissa kasvamiselle ja kehittymiselle. Kyse ei ole vain negatiivisesta marginaalista, vaan useiden näkökulmien ja kerrostumien välisestä rajamaasta, jossa kehittyy uutta.

Pohjoisen kristillisyyden perinne ei ole kenties tarjonnut naispapeille valmiita malleja ja toimintatapoja, mutta he ovat löytäneet paikkansa ja tapansa tehdä työtä, liittyä perinteeseen ja toisaalta olla luomassa uutta perinnettä uusin kasvoin, tavoin ja edellytyksin.

Kirjoittaja on kulttuurihistorian jatko-opiskelija ja seurakuntapastori.

Artikkelin lähde Kaleva