Pitääkö rumaa suojella?

3.12.2001 julkistettiin Oulun yliopiston Linnanmaan alueen I-IV rakennusvaiheiden (1973-80) suojeluohjelma, joka on ainutlaatuinen esittäessään yksityiskohtaiset periaatteet ja ohjeet rakennusten suojelulle, mutta vielä ainutlaatuisempi siksi, että vapaaehtoisesti tehty suojelu kohdistuu näin nuoreen rakennukseen.

Suojeluohjelman julkistaminen herätti vilkasta keskustelua ja kulmien kohottelua. Huomio ei asiaan liittyvässä julkisessa keskustelussa ole niinkään kiinnittynyt suojeluohjelmaan sinänsä, vaan siihen periaatteelliseen kysymykseen, onko näin rumillakin rakennuksilla oikeus tulla suojelluksi.

Suomessa rakennusperinnön ja laajemmin kulttuuriympäristöjen vaaliminen ja suojelu perustuu käytännön tasolla kuntien ja omistajien vastuuseen kulttuuriympäristön ja rakennusperinnön vaalimisesta.

Konkreettiset suojelupäätökset siirtyvät usein alueiden kaavoituksen, korjausrakentamisen tai kehittämishankkeiden yhteyteen. Linnanmaan kampusalueen lähiaikojen peruskorjaustyöt tulevat olemaan laajoja, ja ne kohdistuvat yliopiston keskeisiin osiin. Suojeluohjelma laadittiin, koska koettiin tärkeäksi pyrkiä säilyttämään kohteen alkuperäinen henki ja kokonaisuus sallien kuitenkin kaikki yliopiston toiminnan vaatimat muutokset.

Kulttuurihistoriaa

Maassamme on yleensä suojeltu rakennuksia, rakennusryhmiä tai rakennettuja alueita, joilla on kulttuurihistoriallista merkitystä rakennushistorian, rakennustaiteen, rakennustekniikan, erityisten ympäristöarvojen, rakennuksen käytön tai siihen liittyvien tapahtumien tai rakennuksen ainutlaatuisuuden tai tyypillisyyden vuoksi.

Kaikki nämä kriteerit toteutuvat Linnanmaalla. Rakennuksen ikä ei virallisesti ole ollut kriteereiden joukossa, mutta suurin osa suojelluista rakennuksista edustaa ns. vanhaa rakennuskantaa. Yhdenkään suojelutapauksen perustelussa ei ole viitattu rakennuksen kauneuteen tai rumuuteen, koska kauneusarvot ovat aina subjektiivisia arvoja, sidottuja arvioitsijaan ja ennen kaikkea aikaan.

Linnanmaan suojelukaan ei liity estetiikkaan, vaan suojelua on tässäkin tapauksessa perusteltava kulttuurihistoriallisilla arvoilla.

Oulun yliopiston varhaiset rakennusvaiheet, tilaohjelma, koko poikkeuksellinen suunnitteluprosessi ja itse rakennus loivat aikanaan esimerkin myöhemmälle suomalaiselle korkeakoulurakentamiselle.

Rakennus herätti valmistuttuaan myös laajaa kansainvälistä huomiota, ja se on edustava esimerkki 1960- ja 1970-lukujen strukturalistisesta arkkitehtuurista.

Ajan rakentamiseen liittyi tietynlainen tilapäisyys. Tavoitteena oli luoda rakennuksia, jotka muuntuvat käyttäjien ja käytön vaatimien tarpeiden mukaan.

Oma lukunsa on lähiörakentaminen, jossa rakennusten iäksi tavoiteltiin 30 tai korkeintaan 50 vuotta - tämän jälkeen ne joutaisi purkaa. Monet 1960- ja 1970-lukujen rakennukset ovat tulossa teknisesti ja toiminnallisesti tiensä päähän, eli on aika valita mitkä ovat korjaamisen ja säilyttämisen arvoisia ja mitkä olisi perusteltua purkaa. Linnanmaan rakennus ei todellakaan kuulu jälkimmäiseen joukkoon.

Käsitykset muuttuvat

1970-luvun puolivälissä tehdyn laajan käyttäjätutkimuksen mukaan Linnanmaalla työskentelevät ja opiskelevat pitivät miellyttävinä ja kauniina yliopistorakennusten kokonaisratkaisua, materiaaleja ja tilojen voimakkaasta väritystä. Erityistä kiitosta annettiin käytävä- ja aulatiloille. Kauneus on kuitenkin katoavaista ja kauneuskäsitykset alati muuttuvia.

Jos rakennusten säilyttämisen kriteereinä olisi aikanaan käytetty kauneusarvoja, meiltä puuttuisi nyt kokonaan 1800-luvun loppupuolella rakennetut kertaustyylejä edustaneet rakennukset, joiden joukkoon kuuluu pääosa Oulun keskustassa säilyneistä vanhoista rakennuksista.

Erityisesti 1920-luvun klassismin sekä funktionalismin aikana ja vielä 1950-luvullakin kertaustyylien ajan rakennuksia pidettiin mauttomina ja rumina. 1800-luvun lopulla rakennetun vanhan Heinäpään purkamisen yhtenä perusteluna käytettiin 1960-luvulla rakennusten rumuutta.

Nyt Heinäpäätä muistellaan kaihoten ja katuen. Helsingin Puu-Käpylä, joka tänään kuuluu tavoitelluimpiin asuinalueisiin, oli 1960-luvulla joutua väistymään ”kauniinpien” rakennusten tieltä.

Monet yksittäiset, aiemmin ”rumiksi” tuomitut rakennukset ovat säilyneet vain siksi, että niihin on liittynyt taloudellinen käyttöarvo.

Kärjistäen voisi sanoa, että jos säilyttämisen kriteerit liittyisivät kiinteästi esteettisiin arvoasetelmiin, pitäisi kaikki rakennukset purkaa 30-40 vuotta niiden valmistumisen jälkeen, sillä tuon ikäiset rakennukset ovat aina olleet ”enemmistön” mielestä rumia.

Renessanssin aikana tuhottiin ympäri Eurooppaa goottilaisia kivisiä rakennuksia hakkaamalla niistä koristeet pois. Samoin nykyisin on usein halu muuttaa ja parannella vanhoja rakennuksia vastaamaan uusia vallitsevia kauneuskäsityksiä.

Tällaisesta toiminnasta löytyy runsaasti surullisia esimerkkejä. Jälleenrakennuskauden pientaloalueilla, kuten esimerkiksi Oulun Karjasillalla, kokonaisten alueiden identiteetti on murentumassa, koska yksittäisiä, alkujaan yksinkertaisia rakennuksia muutetaan voimakkaasti vastaamaan oman aikamme romanttisia, paljon parjatusta 1800-luvun lopusta muistuttavia kauneusihanteita.

Toisaalta taas entinen Oulu-yhtiön pääkonttori Oulun keskustassa riisuttiin äskettäin vastaamaan uuden arkkitehtuurin minimalistisia ihanteita.

Se, että rakennus suojellaan tai suojeltu rakennus korjataan, ei takaa sen säilymistä tai suojelluksi tulemista. Kyse on myös suojelun ja kulttuurihistoriallisten arvojen ymmärtämisestä.

Nykyaikaan sidottujen kauneuskäsitteiden täyttämisen tavoite johtaa korjaamisessa helposti ylilyönteihin, kuten esimerkiksi ns. Teräksen talon kohdalla Oulussa on käynyt.

Vanha rakennus on saanut ylleen korean kuorrutuksen marmoroituine pilareineen ja kullattuine kapiteeleineen.

Jotta Linnanmaan vanhaa osaa ei yritettäisi ”parannellen” tuhota, ja jotta korjaustöiden edetessä kyettäisiin koko ajan näkemään kokonaisuus, on suojeluohjelman laatiminen ollut tarpeen.

Arvokas kohde

Rakennettu historia on menneisyyden peili. Viime aikoina on pyritty saamaan aikaan luettelo 1900-luvun rakentamisen arvokkaimmista kohteista. Lista on edelleen työn alla, mutta noiden kohteiden joukkoon on oikeutetusti esitetty myös Oulun yliopiston Linnanmaan rakennuskompleksia.

Suojelun ja säilyttämisen tavoitteiden saavuttaminen on kaikkein menestyksekkäintä silloin, kuin rakennuksen käyttäjä- ja omistajataho ymmärtävät suojelun perimmäisen tarkoituksen ja sitoutuvat siihen.

Jo Linnanmaan suojeluohjelman laatiminen osoittaa, että niin Oulun yliopisto kuin Senaattikiinteistökin ovat olleet valmiit kantamaan oman vastuunsa yhteisen kulttuuriperinnön suojelussa.

Anu Soikkeli

TkT, arkkitehti

Korjausrakentamisen ja rakennussuojelun yliassistentti

Artikkelin lähde Kaleva