Ylivieska on selvinnyt yhdessä
Kaisa Hahto teksti // Jukka Lehojärvi kuvat
Kun noin vuosi sitten seisoi näillä kohdin, näki edessään lohduttomaksi hiiltyneen hirsikasan ja pystyssä hangoittelevat seinänpalaset. Seurakunnan ukkopiiriläiset Jorma Kopakkala, Esko Similä ja Mauno Salonsaari nostelivat magneettikepeillä nauloja kotikirkkonsa raunioista ja vartioivat tulipalopaikkaa.
Ylivieskan kirkko oli palanut maan tasalle pääsiäislauantaina. Palo oli tahallaan sytytetty. Tekijä oli otettu tuoreeltaan kiinni. Vasta syksyllä hänet passitettiin syyntakeettomana pakkohoitoon.
Raunioilla tunteet olivat pinnassa, vaikka kokenut talkooporukka jaksoi jatkaa hyväntuulista vitsailuaan. Miesten huumoria oli aiemmin koeteltu kirkon rakennustalkoissa Afrikkaa ja Venäjää myöten.
”Me rakennetaan uusi kirkko.” Niin vakuuttivat eläkeikäiset miehet, kun vakavoituivat.
Reilu vuosi myöhemmin pääsiäisviikon maanantain maalaa poikkeuksellinen valo. Harmaan taivaan takaa kajastaa himmeä aurinko. Eletään kuntavaalien jälkeistä päivää. Niiden kampanjoinnissa kirkkopalo ei näkynyt.
Kopakkala, Similä ja Salonsaari kokoontuvat jälleen pyynnöstä kirkon raunioilla. Maisema näyttää siivotulta. Tuohon tapuli kaatui, miehet osoittavat rikkoontuneita hautakiviä.
– Se oli mahdoton hulmaus, tulimeri ja kipunat, muistelee Salonsaari.
Miesten keskinäinen naljailu jatkuu siitä, mihin se viimeksi päättyi. Salonsaari ja Similä täyttävät ensi vuonna 80 vuotta. Kerrotaan, että talkooporukka käy pattereilla, millä viitataan kuulolaitteisiin.
Vuoden aikana on tehty paljon töitä. Ensin ukkopiiriläiset raivasivat 230 vuotta vanhan kirkon jäännökset kahdeksaan tuntiin kivunneina talkoopäivinä. Ukkopiirin aktiiviporukka on noin 30-henkinen ja 60–90-vuotias.
Tuhansia sepän takomia nauloja on kerätty. Hirrenpätkiä on myyty. Ukkopiiri on nikkaroinut 50 seimeä ja tehnyt kolehtihaavin kauluksia punahongasta ja kirkon lattianiskoista. Nauloista on syntynyt koristeita, samoin patinoituneista virsitaulun numeroista. Tuotoksia on myyty ”kirkkotalakoiden” hyväksi. Niin Ylivieskassa nimettiin projekti, jolla uutta kirkkoa varten kerätään rahaa.
Kopakkala myöntää, että talkootyö on samalla ollut omaa surutyötä.
Salonsaari uskoo, että kirkon menettäminen on iskenyt vanhempaan ikäluokkaan lujemmin kuin nuorempaan.
– Vanhat ihmiset asennoituvat eri lailla kuin nuoremmat, voivat miettiä ja funtsia enemmän, mitä on menetetty.
Esko Similä myöntää, että kirkon menetys edelleen ”muistuu mieleen tuon tuostakin”.
Onko Ylivieska päässyt menetyksen yli?
– Siinähän ei ole vaihtoehtoa, vastaa Salonsaari, ja miehet hiljenevät.
Miehet ovat ehtineet jo lunastaa vähintään puolet lupauksestaankin. Avoimen taivaan alle on rakennettu vaikuttava rauniokirkko. Sitä reunustaa palaneen kirkon kivijalka.
– Matka ovelta alttarille tuntui paljon pitemmältä silloin, kun kirkossa oli seinät, ihmettelee Salonsaari.
Raunioista on tullut nähtävyys. Ukkopiiriläisten mukaan kesäillan hartaus keräsi 500 ihmistä.
– Jos kirkko olisi ollut paikallaan, olisi tullut 50, arvelee Kopakkala.
Raunioilla on myös vihitty hääpareja.
Helmikuun kynttilähartaudessa soitettiin kirkosta pelastunutta vanhaa pikkukelloa.
Lähiseudun asukkaat ällistyivät, kun tuttu ääni taas kuului.
Rauniokirkon penkit on koottu kivijalan palasten päälle. Alttari on rakennettu hiiltyneistä hirsistä ja kukkamaljakot palaneiden urkupillien päistä.
Vaikuttavin on mustasta hirrestä kasattu risti, joka on valettu kuutioon betonia. Se menisi maineikkaan kuvanveistäjän teoksesta.
– Minä sen tein kolme viikkoa ennen juhannusta, kertoo Kopakkala.
Vähemmällä pääsisi, jos kysyisi, mitä ukkopiiriläiset eivät ole tehneet. Talkootunteja ei ole nytkään laskettu.
– Olisiko helpompia kysymyksiä? kuittaa Salonsaari, kun niitä tiedustelee.
Yhteinen surun vuosi. Sitä mennyt on kirkkoherra Timo Määtän mielestä ylivieskalaisille ollut.
– Se on ollut korostetusti yhdessä kulkemista, koska yhdessä on mietitty, suunniteltu ja tehty päätöksiä. Tämä on ollut myös rukouksen vuosi sekä henkilökohtaisesti että seurakuntalaisille.
Määttä kokee, että rukouksiin on myös vastattu. Voimia on saatu kaiken keskelle.
Yhdessä tekemisen halu on yllättänyt kirkkoherran siitä huolimatta, että talkoohenki on seudulla muutenkin voimissaan. Vapaaehtoiset ovat olleet ”lukemattomissa eri tehtävissä”. Villasukkia on neulottu, koriste-enkeleitä virkattu ja paljon muutakin tehty.
– Villasukkaprojekti on tuottanut noin 10 000 euroa, joka on uskomaton summa, päivittelee kirkkoherra.
Hän tietää, että kirkkotalkoissa on ollut mukana myös sellaisia, jotka eivät kuulu kirkkoon. Kokemus on ollut kaupunkilaisten yhteinen.
Lahjoitustulojen saldo on tällä hetkellä 250 000 euroa. Siinä on esimerkiksi kolehtirahoja, muiden seurakuntien avustuksia ja konserttien tuottoja. Julkista keräystavoitetta ei ole asetettu.
Suurin yksittäinen lahjoitus saatiin marraskuun lopussa. Yksityishenkilö siirsi 27 000 euroa lahjoitustilille. Lahjoittaja halusi pysyä nimettömänä. Siksi seurakunta ei ole lähtenyt selvittämään edes sitä, miltä paikkakunnalta henkilö on.
– Se lahjoitus on kyllä lähtenyt sydämestä, sanoo Määttä.
Hänen mukaansa myös yritykset ovat olleet liikkeellä. Alueellinen sijoitus- ja kehitysyhtiö esittää osuuskuntakokoukselle 100 000 euron lahjoitusta kirkkohankkeelle.
Määttä on kuitenkin korostanut, että niin pientä lahjoitusta ei ole, etteikö sillä olisi merkitystä. Virta kasvaa pienistä puroista.
Uuden kirkon kokonaishinnaksi on hahmoteltu 10 miljoonaa euroa. Rahoitus tulee neljästä suunnasta. Suurin osa pitäisi saada vakuutuksesta, jonka lopullinen summa on vielä auki.
Toiseksi suurinta osuutta odotetaan kirkkohallitukselta, jolta anotaan avustusta.
Kolmantena ovat lahjoitusvarat ja neljäntenä lainoitus.
Toipumisen ja selviytymisen kannalta ratkaisevia olivat kaksi asiaa, arvioi Ylivieskan kaupunginjohtaja Terho Ojanperä.
Se, että tekijä saatiin välittömästi kiinni eikä epätietoisuus jäänyt vellomaan. Toiseksi se, että uuden kirkon suunnittelu lähti vauhtiin melko nopeasti.
– Se on ohjannut katseita ja ajatuksia tulevaisuuteen.
Hän myöntää, että saattaa olla muualta muuttaneena jäävi arvioissaan. Selviytyminen voi viedä pitempään heiltä, jotka ovat päässeet kirkossa ripille ja menneet siellä naimisiin.
Ojanperä uskoo, että myös raunioiden nopea siivoaminen auttoi. Hiiltyneet hirret eivät ole enää aikoihin olleet muistuttamassa ohikulkijoita tulipalosta.
Rauniokirkko on tarkoitus säilyttää muistomerkkinä sittenkin, kun uusi kirkko valmistuu.
Timo Määtän kohtalona on olla nyt kirkkoherra ilman kirkkoa. Hän myöntää, että kirkon menettämisellä on valtava merkitys seurakunnalle.
– Ennen kaikkea on menetetty Jumalan kohtaamisen paikka. Lisäksi siihen liittyvät historialliset arvot ja toisaalta se, että kirkko on toiminnan keskus. Tuntuu, että häviää jotain korvaamatonta.
Kirkko on niin pyhä paikka, että se vihitään tarkoitukseensa. Vuosi sitten puhuttiin hyökkäyksestä pyhää kohtaan. Voi ajatella, että pahuus on valloillaan, kun kirkko palaa.
Kirkkoherra seisoi kirkkonsa vieressä, kun se roihusi oranssinpunaisena. Syvälle sieluun piirtyi kuva, jossa kirkko oli ilmiliekeissä.
– Se oli kuva, jota ei olisi koskaan uskonut kokevansa.
Järkytys oli valtava. Tuho oli lopullinen ja täysin odottamaton. Yhä kirkkoherran mieleen nousee välillä ajatus, että ”tässäkö tilanteessa todella ollaan”.
– Ajan mittaan kaikkeen luopumiseen on kuitenkin elämässä pakko sopeutua, myös läheisen kuolemaan.
Määttä ei ole uskaltanut kysyä sitä, mikä kaiken tarkoitus oli. Se tuntuu liian isolta kysymykseltä.
– Näin sallittiin tapahtua. Sen enempää en uskalla sanoa. Elämän taisteluissa uskoakin koetellaan. Joskus usko on vahvempi ja joskus heikompi, sekä papilla että seurakuntalaisilla.
Kirkkoherra on nostanut toistuvasti esiin erään Raamatun kohdan. Siinä sanotaan, että näkyvä kestää vain aikansa, mutta näkymätön ikuisesti.
– Seurakunnan keskellä on se Jumalan sana ja evankeliumi, joka ei häviä tulessakaan. Nyt sitä tarkoitetaan ihan konkreettisesti.
Kirkkopalo pisti myös kirkkoherran omat elämänsuunnitelmat uusiksi. Hänen piti jäädä eläkkeelle tämän vuoden helmikuussa. Ero oli jo myönnetty.
Uudessa tilanteessa Määttä lupasi jatkaa ainakin vuoden eteenpäin. Vielä hän ei ole päättänyt, mihin asti.
Kirkkoneuvosto kysyi jatkohaluja jo pääsiäispyhien kriisikokouksessa. Hetken Määttä tunnusteli kutsumustaan. Siinä tarvittiin rukousta.
– Sain sisimpääni vastauksen, että se on nyt näin tarkoitettu.
Viime kesänä täyttyi Ylivieskassa 35 vuotta Määtän kaikkiaan 40 pappisvuodesta. Kaupunki ja kirkko ovat ehtineet tulla tutuiksi.
Pääsiäisviikolla Ylivieskan vanhaan kirkkoon pääsee vielä kerran astumaan. Tunne on todellinen, vaikka elämys jää virtuaaliseksi.
Vapaaehtoistyöntekijät Silja ja Kauko Visuri kutsuvat maanantaina väkeä virtuaalikirkkoon Ylivieskan kauppakeskuksen käytävällä. Virtuaalilasit ja kuulokkeet saa asetella aidolla kirkonpenkillä istuen. Penkki jäi varastoon, kun kirkon perälle tehtiin lasten tila, jonka tieltä muutama penkkirivi poistettiin.
Silja Visurilta meinasi itku päästä, kun hän puki lasit ylleen ensimmäistä kertaa. Kirkossa voi katsella selkänsä taakse ja ympärilleen. Kaikki näyttää niin todelliselta, että käytäviä pitkin tekisi mieli lähteä kävelemään.
Moni ruokakauppareissulta kirkkoon poikennut vierailija on pyyhkinyt silmäkulmiaan.
Myös Kauko Visuri tuntee haikeutta.
– Kattokruunut otettiin alas vuonna 2006 ja käytettiin Oulussa saneerauksessa. Niin komealta nekin näyttävät virtuaalikirkossa.
Paikalla on myös ammattikorkeakoulu Centrian entinen yliopettaja Veikko Brax, jonka idea kirkon laserkeilaus oli. Se tehtiin kesällä 2011.
Silloin Centrian tutkimus ja kehitys toteutti mittausprojektin kirkon sisä- ja ulkopuolelta. 20 miljoonan mittapisteen pilvi tallensi kirkon muutaman sentin tarkkuudella jälkipolville.
Nyt Braxin viesti kaikkialle Suomeen on se, että vanhoista puukirkoista kannattaa ottaa malleja. Kirkkoherra pitää johdatuksena sitä, että ammattikorkeakoulu päätti laserkeilata kirkon. Niin edes kokemus säilyy jälkipolville.
Myös Anja Isokoski pyyhkii kyyneleitä riisuessaan virtuaalilasit. Hän on syntyjään ylivieskalainen, entinen seurakuntanuori, joka on päässyt Ylivieskan kirkossa ripille ja vihille.
– Aivan ihanalta tuntui, hän kuvailee piipahdusta kotikirkkoon.
Samalla hän ihmettelee, miksei uutta kirkkoa voisi tehdä vanhan mallin mukaan, kun mitat ovat olemassa.
– Olen ollut alusta asti sitä mieltä, että samanlainen kirkko samalle paikalle.
Kirkko on niin pyhä paikka, että sinne ei tarvitse kahvitiloja. Seurakuntatalo on erikseen.
Yhteen hiileen puhaltaen on hänenkin mielestään suruvuosi vietetty. Ylivieskan lisäksi tulipalo on koskettanut lähipitäjiä.
Isokoski on kerännyt kaikki kirkonpaloa käsitelleet lehtijutut. Hän aikoo koota niistä leikekirjan.
– Tyhjältä tuntuu tämä Ylivieska, kun kaupunkiin tullessa kirkon piikkiä ei näy.
– Minua tämä on kyllä koskettanut hirveästi, hän sanoo pudottaessaan kolikon keräyslippaaseen.
”Hyvyyden voiman ihmeellisen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt.” Keskitysleirillä teloitetun kirjoittajan virsi numero 600 lauletaan taas pääsiäisyön messussa kirkon raunioilla, kuten viime vuonnakin tulipalon jälkeen. Saiko virsi ylivieskalaisilla uuden merkityksen? Määttä uskoo, että se on jäänyt vahvasti tunnemuistiin.
– Virsi on syntynyt taistelujen keskellä, ja se muistuttaa, että niiden keskellä elämme. Se on muutenkin muodostunut kriisitilanteiden virreksi.
Pääsiäisyön messu tulee olemaan ylivieskalaisille muistojen messu, sanoo Määttä.
Sen jälkeen katse suunnataan tulevaan.
– Kyllähän sitä pitää eteenpäin mennä, sanoo ukkopiirin Kopakkala.
Uusi kirkko rakennetaan tuon ison kuusen taakse, viisovat ukkopiiriläiset raunioilta terveyskeskukseen päin. Siellä on Kirkkopuisto, joka on päätetty rakennuspaikaksi.
Tulevasta kirkosta on talkooporukallakin vieno mielipide
– Ei laatikkoa, jossa on vino katto. Kirkolta sen pitää näyttää, sanoo Salonsaari.
Ukkopiiriläisten seuraava homma on rauniokirkon penkkirivien laajentaminen. Siihen tartutaan, kun lumet sulavat.
– Sitten tehään uusi kirkko, sanoo Similä ja napauttaa hanskansa yhteen.
”Se on ollut korostetusti
yhdessä kulkemista,
koska yhdessä on mietitty,
suunniteltu ja tehty päätöksiä.”
Timo Määttä
Kirkkoherra
Toiveissa kirkon näköinen kirkko
Ylivieskan tulevan kirkon suunnittelukilpailu päättyy toukokuun puolivälissä. Kilpailu on kansainvälinen, mutta ehdotukset pitää toimittaa suomeksi.
Palkintolautakunta käsittelee ehdotukset nimettöminä touko–kesäkuussa, minkä jälkeen ne tulevat kaikkien nähtäville ja kommentoitaviksi. Syksyllä kirkkovaltuusto päättää, ”mistä pohjaratkaisusta liikkeelle lähdetään”.
Suunnittelulle on varattu aikaa koko ensi vuosi. Rakennusvuosiksi on kaavailtu vuosia 2019 ja 2020. Suunnitelmissa on mahdollista ja toivottavaakin käyttää vanhan kirkon hiiltynyttä hirttä, jota on varastoituna noin 60 juoksumetriä.
– Nyt tehdään kirkko paitsi meille tämän päivän seurakuntalaisille, myös tuleville sukupolville. Sitä on aika huikea ajatella, sanoo kirkkoherra Timo Määttä.
Kirkon suunnitteleminen alusta asti on harvinainen tilaisuus. Suomen Arkkitehtiliiton asiantuntija onkin kehottanut ylivieskalaisia varautumaan satoihin ehdotuksiin.
– Uskon, että on puhutteleva paikka suunnitella kirkko, Jumalan kohtaamisen paikka. Nyt tarvitaan rukousta suunnittelijoiden työn puolesta, pohtii kirkkoherra.
Minkälaiset raamit kirkolle on annettu? Kilpailuohjelmassa puhutaan kirkosta, ”jonka odotetaan myönteisellä tavalla liittyvän kristilliseen kirkkorakennusperinteeseen”. Materiaalia tai muotoa ei ole määritelty. Uuden kirkon mallia ei ole tarkasti rajattu, mutta sen yhteyteen on kilpailuohjelmassa liitetty muun muassa seurakuntasali ja valmistuskeittiö eli nykyisen erillisen seurakuntakoti Marian tilat.
Onko kaduilla pelätty moderni laatikko poissuljettu?
– Seurakuntalaisten vahva toivomus on kuitenkin ollut, että olisi kirkon näköinen kirkko.
Kun kaikki menetetään, kaikki joudutaan myös erikseen miettimään. Urkutoimikunta on erikseen. Samoin kirkkotekstiilien hankinta on edessä päin.
Muut kirkkotekstiilit paloivat, mutta raunioista pelastui kirkon kaikista vanhin esine: 1600-luvulta peräisin oleva kasukka.
Jäljelle jäi mustaa. Palaneen kirkon hirsistä on rakennettu rauniokirkon alttari.
Anja Isokoski istuu vanhalla kirkonpenkillä ja astuu vielä kerran kotikirkkoon - tällä kertaa virtuaalisesti.
Kauko Visuri opastaa vapaaehtoisena ihmisiä virtuaalikirkkoon.
Kirkkoherra Timo Määttä esittelee entisen kirkon pienoismallia, jonka seurakunta sai tulipalon jälkeen.
Pienoismallin on tehnyt kaustislainen Heikki Känsäkangas.
Vanhan kirkon virsitaulun numeroista on tehty koriste-esineitä,
joita myydään kirkkotalkoiden hyväksi.
Palaneen kirkon raunioista
kerättyjä nauloja on vielä jäljellä.
Tältä palopaikalla näyttää nyt. Hävityksen jäljet on siivottu ja tilalle on rakennettu rauniokirkko. Kirkosta pelastunut pikkukello on nostettu esille.
Valokuvaaja Jukka Lehojärvi taltioi Ylivieskan roihuavan kirkon viime pääsiäislauantain iltana.
Seurakunnan ukkopiiriläiset rakensivat rauniokirkon ja hiiltyneistä hirsistä kasatun ristin. Esko Similä, Mauno Salonsaari ja Jorma Kopakkala vartioivat tulipalopaikkaa talkoilla jo vuosi sitten.
Artikkelin lähde Kaleva 14.04.2017.