Pitkillä aasinsilloilla
ja se pyrkii tiivistämään koko nykyajan.
on se, että joutuu itsekin miettimään, tuleeko
tästä yhtään mitään.
Hanna Kuonanoja teksti // Joel Maisalmi kuvat
Ei olisi pitänyt nauraa, sillä vatsaan sattui. Miki Liukkosta nauratti silti, ja siitä sai alkunsa hänen ensi tiistaina julkaistava romaaninsa O.
Kesällä 2013, viikko esikoisromaaninsa Lapset auringon alla valmistumisen jälkeen, Liukkonen sai vatsahaavan.
Hän oli kirjoittanut kirjaa kellon ympäri, pitkälti kahvin ja tupakan voimalla.
Sairaalassa samaan huoneeseen tuotiin romanimies, joka oli pyörtynyt. Pian huone oli täynnä tämän sukulaisia.
– He väittivät, että tämä romaniherra oli pyörtynyt, koska hän oli raviradalla töissä ja häntä oli alkanut huimata, kun hän oli seurannut hevosten juoksevan ympyrää.
Liukkosen mukaan lääkäri ei uskonut tähän, koska miehellä oli diabetes ja hänellä saattoi olla alhainen verensokeri. Sukulaiset kuitenkin väittivät kivenkovaan pyörtymisen johtuneen siitä, että mies katsoi hevosia päivästä toiseen.
Tuskaisen hekottelun lomassa Liukkonen kirjoitti huoneessa käytyjä keskusteluja ylös.
– Silloin tuntui, että okei, tästä on tulossa jotain. Itse romanikulttuuri ei kuitenkaan kiihota mielikuvitustani tarpeeksi, ja mietin, miten saisin niistä aineksista jotakin aikaiseksi.
O on romaani, jota lukiessa on pitkään vaikea sanoa, mistä se oikeastaan kertoo. Arvoituksellinen oli sen syntyprosessikin.
Jonkin aikaa sairaalasta pääsynsä jälkeen Liukkonen kiinnitti kotonaan huomiota lampunvarjostimeensa.
Se oli sellainen varjostin, joka ei koskaan pysynyt paikallaan vaan oli koko ajan vähän kenollaan. Se ärsytti Liukkosta. Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa, että mitä jos nyt koskisi tuohon varjostimeen ja muuttuisi sokeaksi.
– Minulle on normaalia törmätä ajatusketjuihin, jotka ovat aika löyhiä. Ala-asteella olin aivan varma, että minulla on jokin mielisairaus, mutta luojan kiitos ei. Tai mistä minä tiedän, voinhan ollakin ihan sekaisin.
Liukkonen totesi, että hänellä oli nyt romanit, sokeus ja lampunvarjostin. Prosessia, joka tätä toteamusta seurasi ja johti romaanin syntyyn, on hänen mukaansa mahdotonta toisintaa.
Siihen kuului pitkiä aasinsiltoja, monia täysin erillisiltä vaikuttavia maailmoja, jotka kirjoittaessa hivuttautuivat toisiaan kohti.
Romanit jäivät lopulta pienempään rooliin kuin Liukkonen oli aluksi ajatellut. Mukaan tuli uusia teemoja, esimerkiksi uimista ja kvanttifysiikkaa.
Liukkonen vertaa kirjoittamistaan luolassa kulkemiseen huonon taskulampun kanssa: aina näkee vain pari metriä kerrallaan eteenpäin ja välillä yllättyy itsekin siitä, mitä vastaan tulee. Liukkosella ei koskaan ole kirjoittamaan ryhtyessään valmista suunnitelmaa, on vain aihioita. Mitä kauempana toisistaan ne ovat ja mitä epätodennäköisemmältä yhteyden löytäminen niiden välille tuntuu, sen parempi.
– Siinä jo väkisinkin muodostuu tarina. Minun pitää keksiä, miten nämä kaukaiset elementit lopulta löytävät toisensa.
Jossain vaiheessa Liukkonen päätti, että kirja kertoo nykyajasta. Teeman avaaminen haastattelussa tuntuu hieman tuskastuttavan häntä: olisi niin monta kohtaa, joista lähteä purkamaan.
Yksi niistä on jatkuvan informaatiotulvan negatiivinen vaikutus ihmisen psyykeen.
Liukkonen antaa esimerkin: Kun ihminen saa tietoonsa, että jokaisen tulisi kävellä 10 000 askelta päivässä pysyäkseen terveenä, hän alkaa kiinnittää huomiota ottamiensa askelten määrään. Kun se jää rajan alle, hän potee huonoa omaatuntoa. Tällaista tietoa tulee koko ajan ja kaikilta mahdollisilta elämänaloilta, ja se on alati läsnä ja saavutettavissa.
Liukkonen ulottaa teoriansa myös niin sanottuun poliittiseen korrektiuteen. Kun ihmisen tietämys erilaisten ryhmien oikeuksista on kasvanut, on ajauduttu senkaltaisiin keskusteluihin, joita viime
aikoina on käyty kulttuurisesta omimisesta.
Liukkoseltakin on kysytty haastattelussa, millä oikeudella hän kirjoittaa romaneista, vaikkei tunne heidän kulttuuriaan.
– On käsittämätöntä, että kun ihminen tulee tietoiseksi vaikka muiden kansakuntien oikeuksista – mikä on tietenkin hyvä juttu, samanaikaisesti sillä ymmärryksellä rajoitetaan sananvapautta. Eli se, että jostakin ymmärretään enemmän, voi aiheuttaa tällaista sateenkaarifasismia.
Kun Liukkonen keväällä 2009 voitti runoillaan J. H. Erkon kirjoituskilpailun, hän oli musiikkilukion abiturientti, joka oli käyttänyt matematiikan tunnit runojen kirjoittamiseen. Hän oli aiemmin ajatellut ryhtyvänsä joko kuvataiteilijaksi tai muusikoksi, mutta vähitellen kirjoittaminen oli noussut muun edelle.
Runoja Liukkonen oli ruvennut kirjoittamaan 16-vuotiaana. Häntä puhutteli runoudessa sellaisten sfäärien tavoittaminen, joihin tarina ei voi viedä.
– Minusta tuntuu, että erityisherkät yksilöt saavat runoudesta erityisen paljon, koska se heijastelee heidän sielunmaailmaansa, joka voi olla monesti vähän vaikeasti tavoitettava. Se koostuu utuisista elementeistä, joihin ei pääse käsiksi muuten kuin yliaistillisten kuvien tai tunnelmien kautta.
Liukkonen lähetti runonsa kirjoituskilpailuun puoliksi leikillään. Kun voitto tuli, hän arveli tuomariston valinneen hänet ikänsä perusteella, nuoria kannustaakseen.
Siitä huolimatta voitto ratkaisi paljon.
– Se oli tärkeä potku, joka kiihdytti tahtiani. En lähtisi mihinkään töihin tai opiskelemaan, vaan uskaltaisin ottaa tämän typerän loikan vapaaseen kirjailijaelämään.
Toinen Liukkosta taiteilijanuralle sysännyt tapahtuma oli hänen äitinsä kuolema.
Kun Liukkonen oli 18-vuotias, hänen äitinsä menehtyi syöpään. Se muutti koko hänen suhtautumisensa elämään yhdessä yössä.
– On vähän kliseinenkin ajatus, että elämä on hauras, mutta kun sen oikeasti tajuaa, se on ihan eri asia kuin vain sen sanominen ääneen. En pelkää elämässä, en myöskään taiteen tekemistä. Jos haluaa kirjoittaa runoja tai alkaa vapaaksi kirjailijaksi, se pitää tehdä nyt jos koskaan.
Liukkonen kävi kuvataidepainotteisen yläasteen. Viimeisenä koulupäivänä kuvaamataidon opettaja pyysi kuvisluokkalaiset yhteen ja sanoi, että kukaan heistä ei ollut oikea taiteilija.
Liukkonen innostui: vielä hän näyttäisi.
– Kiitos Seija, ettet kannustanut. Olisi ollut hirveää, jos hän olisi kehunut kaikkia tai sanonut jotain sellaista ympäripyöreää, että jokaisesta löytyy jotain hyvää. Silloin olisimme voineet tyytyväisinä asettua lepäämään omaan mukavuuteemme.
Liukkosen mielestä kirjailijan pitäisi aina olla jonkinlaisessa epämukavuustilassa. Omat parhaat juttunsa hän on oppinut tunnistamaan siitä, että kirjoittaessa mietityttää, voiko tällaista kirjoittaa.
– Kun kokeilin kirjani ideoita kavereilla tai jollakulla kapakassa, parasta oli aina, jos kuulija alkoi pudistella päätään sillä tavalla oikeasti vähän huolestuneena, että onko kaikki ihan hyvin. Silloin ajattelin, että nyt menee lujaa.
Vaikka vatsahaavaan johtanut ensimmäinen romaani osoitti liian intensiivisen työtahdin vaarat, myös O:ta Liukkonen kirjoitti kymmenestä kahteentoista tuntia päivässä.
Kirjoittaminen kesti kolme ja puoli vuotta. Jossain vaiheessa Liukkonen pelkäsi, että vuosia menisi kymmenen.
– Vaikka itse olisi jo halunnut lopettaa, sisällä oli aina jokin sellainen vaatimus, että ei tämä vielä tässä ole ja ethän sinä ottanut huomioon tätäkään aspektia.
Liukkonen tarvitsi päänsä tyhjentämiseen lopulta lähes 900 sivua. Hänellä olisi ollut 18 lukua lisääkin, mutta rajat asetti lopulta sidontatekniikka: pian kirja olisi pitänyt jakaa kahteen osaan.
Kun Liukkoselta tänä keväänä kysellään haastatteluissa hänen seuraavasta projektistaan, vastaus on yksinkertainen: ei hajuakaan. Ei ole yhtään aihiota eikä mitään sellaista, mikä olisi jäänyt romaanissa sanomatta.
– Älyni loppui siihen ja mielikuvitukseni loppui siihen, ja tästä eteenpäin vain odottelen, että joko tulen älykkäämmäksi tai nyrjähdän mieleltäni ja saan jonkin uuden ajatusmaailman. Nyt siinä kirjassa on kaikki, ja on turha odottaa mitään uutta vähään aikaan.6
fakta
Miki Liukkonen
Syntynyt 1989 Oulussa.
Asuu Helsingissä, jonne muutti Oulusta vuodenvaihteessa.
Ylioppilas Madetojan musiikkilukiosta.
Runoteokset
Valkoisia runoja (2011),
Elisabet (2012) ja Raivon historia (2015). Romaanit Lapset auringon alla (2013)
ja O (julkaistaan 11. huhtikuuta).
Palkinnot
J. H. Erkon kirjallisuuspalkinto 2009.
Runeberg-ehdokkuus 2014.
Kirjallisia esikuvia
Fjodor Dostojevski, James Joyce,
Arthur Rimbaud ja Pentti Saarikoski.
Muuta
Soitti pitkään kitaraa The Scenes
-yhtyeessä, jonka kappaleet hän myös suurilta osin sävelsi. Jätti bändin viime vuonna keskittyäkseen pelkästään
kirjoittamiseen.
”Kun kokeilin kirjani ideoita kavereilla, parasta oli aina, jos kuulija alkoi
pudistella päätään sillä tavalla
oikeasti vähän huolestuneena,
että onko kaikki ihan hyvin.”
Artikkelin lähde Kaleva 08.04.2017.