Matkoja kirjoituksessa
Valkoinen ja Musta. Valkoinen voitti vuoden 2012 Tanssiva karhu -palkinnon.
Proosarunokokoelma
Maria Matinmikko: Värit. Siltala 2017.
Tunnustukset alkuun: luen paljon runoutta. Uutta ja vanhaa, kotimaista ja käännettyä. Maria Matinmikon Värit saa minut tuntemaan kuin lukisin runoutta ensimmäistä kertaa.
Väreissä puhuu tiedostava, ajatuksin ja aistein ilmaiseva ihminen, jolta löytyy pisara uneksijan, surrealistin verta.
Ihminen ei kuitenkaan ole Värien pääasia. Kirjoitus on.
Värit sisältää matkakertomusmaisia proosarunoja ja aforismin tapaista lyhyttä lyriikkaa. Lyhyetkin tekstit ovat narratiivisia ja kuvaavat jonkin tapahtuman tai prosessin. Kirjoituksen ote on mikroskooppisen tarkka.
Alussa puhujan havainnot tihenevät museon kahvilassa. ”Kakkupala maistuu kaikilta vitriinin tuotteilta. Takaviistossa häilyy jäisten kangastusten ja vartioitujen huoneistojen erämaa. Huulten pinta rapsahtaa haavoille, kielojen ja narsissien hehku korostuu pimeää vasten. Aataminomena niellään kokonaisena.”
Matkakertomusmaisissa runoissa runsaus on kulttuurista ja kokemuksellista: ”Vedenalainen maailma on kuin hiljentynyt negatiivi, jossa kysymyksen identiteetistä asettaa koralli. Kookoksen myyjä puhaltaa torveen. Joku hautaa jalat hiekkaan, joku polttaa piippua, jotkut eivät ole riisuneet pitkähihaisia vaatteitaan.”
Yhdyssanoja viljelevä kieli on muodollista ja ajatonta, paikoin jopa kolkoksi hiottua. Sanojen monimerkityksellisyys (mm. kieleke, aukeama) luo jännitteitä.
Sisustussommittelu pohtii tilan harmoniaa. Teksti leikittelee konseptuaalisella puheella ideasta ja suunnitelmasta, ja nostaa ne taustalta keskiöön.
”Olen karsinut kaiken epäoleellisen. Epäoleellisen määrittely on makuasia. Vanha puupöytä tasapainottaa. Pöydän rosoisuus ja huokoisuus asettavat minkä tahansa paikan ja esineen suhteeseen sen itsensä kanssa. Se on kuin vuori maiseman taka-alalla.”
Yleissävy on miellyttämätön. Lukija kulkeutuu teoksen itseymmärryksen tilaan ilman erityistä kosiskelua. Tunteita herättävät lähinnä valloittavat vertaukset, kuten ”Nahkealehtinen kainalo avautuu. Hellyys, nurinpäin käännettyä lihaa.” Tai: ”Ohilipuvien niittyjen pehmeys silittää posket turkiksi.”
Värit päättää Matinmikon (s. 1983 Oulussa) trilogian, jonka aiemmat osat ovat proosarunokokoelma Valkoinen (2012) ja fragmentaarinen romaani Musta (2013).
Värit herkistää ajattelemaan luettua – mitä, miten ja miksi. ”Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. On kliseitä, kielekkeitä ja kielenpäitä aukileessa. Mahdotonta röpelöä, röyhelöä, kidukset.”
Vuorovaikutusta pohtinut kulttuurifilosofi Marshall McLuhan totesi aikanaan, että ”Väline on viesti”. Se, minkä avulla jotain ilmaistaan, ei ole merkityksetöntä.
Tai kuten kirjailija asian itse paremmin sanoo: ”Kieli, mustekalani ainoa lonkero.”
Maija Jelkänen
Fakta
Kriitikko kiteyttää
Plussaa: Matkakertomusmainen kirjoitus peilaa yksityisen mielenmaiseman kulttuuriseen eksotiikkaan. Runsas ja kokemuksellinen teos, joka aukkoisena havahduttaa ajattelemaan kieltä ja kirjoittamista.
Pohdittavaksi: Pohjoisen koti-ikävässään kriitikko olisi kaivannut kuvastoon enemmän lakeuden peltomaisemaa.
Artikkelin lähde Kaleva 24.04.2017.