Heinää sotahevosille jatulokkaita pientareille
Tarinoita menneisyydestä
Kerrostalojen kokoiset kasat heinäpaaleja täyttivät Toppilan satama-alueet syyskesällä 1942. Heinävuoret rakentuivat oululaisten naisten hartiavoimin, sillä lähes kaikki miehistä taistelivat rintamalla.
Satama Oulussa oli Saksan armeijalle Pohjanlahden tärkein tukikohta – Kristiinankaupungin, Kaskisen, Vaasan, Pietarsaaren ja Kokkolan ohella.
Kuivaheinää ja olkia vietiin Oulusta junalla tai autoilla hevosille sekä muuleille, joita saksalaisilla laskettiin olleen Pohjois-Suomessa yhteensä noin 32 000.
Eläinmäärä tarvitsi syötäväkseen heinää noin 467 000 tonnia vuodessa, kun kukin eläin rouskutti raskaissa sotahommissa vähintään 20 kiloa kuivaheinää sekä 20 kiloa olkia päivässä.
Mikko Piirainen kirjoittaa Helsingin yliopiston luonnontieteellisen keskusmuseon Lutukka-lehdessä, että rehu tuotiin Oulun Toppilaan enimmäkseen Keski-Euroopasta Pohjois-Saksan, Itä-Preussin ja Puolan satamien kautta.
– Osa rehusta tuotiin erillään, mutta suuri osa oli laivamatkan aikana hyötykäytössä suojaamassa ammuslasteja kovalta merenkäynniltä ja ilmahyökkäyksiltä. Väkirehuksi tuotiin myös koviksi ”tiiliksi” puristettua kauramelassirehua, Piirainen toteaa.
Mikä heinä- ja olkilasteissa kiinnostaa kasvitieteilijöitä?
– Heinän, olkien ja viljan mukana kulkeutui monien kasvien siemeniä, jotka sopivalle paikalle karistuaan itivät. Siemeniä tai muita kasvien leviämiä tuli myös muun tavaratuonnin kylkiäisinä, esimerkiksi pakkausmateriaaleihin tai ajoneuvoihin tarttuneina, Mikko Piirainen kirjoittaa.
Sotajoukkojen mukana levinneitä kasveja kutsutaan polemokoreiksi eli sotatulokkaiksi. Tutkijat löysivät esimerkiksi Kristiinankaupungin sodanaikaiselta sataman rehuvarastoalueelta 200 kasvilajia, rotua tai risteymää, jotka olivat uusia sillä alueella.
Tauno Ulvinen ja Erkki Vilpa ovat laatineet Lutukka-lehteen (4/2016) laajan katsauksen siitä, mitä Oulun saksalaiskasveille kuuluu nyt.
Nykyistä levinneisyyttä selvitettiin paikan päällä viime kesänä.
– Sitkeimmät jäivät pitemmäksi aikaa, muutamat jopa pystyivät levittäytymään kauemmaksi. Useiden kohtaloksi koitui valloitetun kasvupaikan tuhoutuminen rakentamisen tai muun maankäytön vuoksi, he kertovat.
Eniten sotatulokkaita kasvoi Toppilansaaressa. Asuntomessualue ja muut uudet kerrostalot sijaitsevat entisten varastojen alueilla. Sotatulokaskasveja näkyi paljon myös Pitkällemöljälle sekä Vihreäsaareen kulkevien ratojen varrella.
Saksalaisia sotatulokaskasveja arvioidaan löytyvän Toppilan sataman sekä Hietasaaren alueelta nykyään liki 40.
Myös Oulun nimikkokasvi, hietapitkäpalko määritellään sotatulokkaaksi, joka ilmaantui varsinkin toisen maailmansodan aikana satamiin ja ratavarsille sekä levisi samalla saksalaisten leirialueiden liepeille.
Vuonna 1980 julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että hietapitkäpalko oli valloittanut koko Pohjois-Suomen radanvarret. Etelä-Suomessa sitä ei juuri nähdä.
Oulussa radan- ja tienvarret ovat usein alkukesällä valkoisenaan hietapitkäpalkoa.
Tauno Ulvinen ja Erkki Vilpa kirjoittavat, että hietapitkäpalkon valinta Oulun nimikkokasviksi herätti aikoinaan keskustelun ”natsikasvista”.
– Kasveilla ei ole poliittista kantaa, vaan ne kasvavat siellä, missä niille tarjoutuu sopivaa kasvutilaa, kaksikko muistuttaa.
Erkki Hujanen
Fakta
Saksan tärkein huoltosatama Suomessa
Saksalaiset sotajoukot tulivat Toppilan satamaan 10.6.1941. Kesäkuun puoliväliin mennessä Toppilan kautta eteni 30 000 saksalaista Oulusta maanteitse Kuusamoon sekä rautateitse Lappiin.
Saksa aloitti suurhyökkäyksen Neuvostoliittoon 22.6.1941. Jatkosota Suomen ja Neuvostoliiton välillä alkoi 25.6.1941.
Keväästä 1942 lähtien Toppila oli Saksan armeijan tärkein huoltosatama Suomessa.
Oulusta tuli nopeasti saksalainen varuskuntakaupunki, vaikka kaupunki oli suomalaisten viranomaisten johdossa. Oulussa oli yli 4 000 saksalaissotilasta enemmän tai vähemmän pysyvästi. Oulun varsinainen asukasluku oli noin 27 000.
Saksalaiset määrättiin poistumaan Oulusta 14.9.1944. He luovuttivat käyttämänsä tilat ilman taisteluja.
Saksalaisia Pohjois-Suomessa oli vuosina 1941–44 yhteensä noin 200 000.
Artikkelin lähde Kaleva 30.04.2017.