Valokuvaaja löysi kotiin

Aki Roukalan tie on kulkenut keskuksesta poispäin: hän muutti ensin Helsingin Punavuoresta kanalaan ja lopulta kauas pohjoiseen, Hailuotoon. Täällä on hänen mielestään juuri sopivan ankeaa ja pysähtynyttä, eikä puheenaiheita tarvitse koskaan keksiä.

Hanna Kuonanoja teksti // Jarmo Kontiainen kuvat

Terve! Se on kiltti koira!

Aki Roukala ehtii juuri ja juuri raottaa ruskean torpan ovea, kun sisältä jo syöksyy tulijoita tarkastamaan vinhasti kieppuva karvapallo. Paimensukuinen lapinkoira Lunta yrittää kuulostaa aivan muulta kuin adjektiivilta, jolla sitä ovenraosta juuri kuvailtiin. Eteisessä se kuitenkin parkkeeraa jalkaterien päälle ja asettautuu rapsutettavaksi, ja kun isäntä istahtaa sohvalle, se hyppää perään ja köllähtää tämän kylkeen.

Roukalan koti sijaitsee Hailuodossa. Talo on alun perin 1920-luvulla rakennettu torppa. Siellä on aina asunut ihmisiä, jotka ovat olleet kaikkien tuttuja.

Aikanaan taloa asutti saaren ja mantereen välistä liikennettä 1960-luvun loppupuolelle asti hoitaneen Hailuoto-laivan kahvinkeittäjä Maija. Hänen jälkeensä taloon muutti taidegraafikko ja -maalari Teuvo-Pentti Pakkala, joka myös rakensi torppaan ateljeesiiven.

Vuodesta 2011 lähtien taloa on asuttanut Roukala perheineen.

– Kutsumme tätä Pakkalaksi. Seuraavat asukkaat saavat sitten kutsua Roukalaksi.

Ennen kuin Roukalasta tuli Pakkalan isäntä, hän oli Image-lehden valokuvaaja, joka eli niin urbaanisti kuin mahdollista. Hän asui keskellä Helsinkiä ja pyöri pääkaupungin musiikkipiireissä.

Image oli Roukalan mukaan paras mahdollinen työpaikka. Työaikoja ei ollut, ja itseään sai toteuttaa varsin vapaasti. Roukalasta kehittyi erikoistilanteiden mies, joka hoiti monimutkaisimmat kuvauskeikat.

Siitä huolimatta Roukalasta alkoi tuntua, että hän törmäili koko ajan työpaikan raameihin. Kun teki töitä muille, muutkin pääsivät aina vaikuttamaan sisältöihin. Roukala ymmärsi, että jos asiat eivät muuttuisi, hän ei pääsisi ammatillisesti eteenpäin.

Samalta alkoi tuntua myös urbaanielämän kohdalla.

– Kaikki oli jo niin nähty, että aloin kiertää kehää. Piti kasvaa isoksi ja hankkia elämä.

Roukala ja hänen vaimonsa vaihtoivat Helsingin Punavuoren ensin Kirkkonummeen ja kartanon mailla sijaitsevaan vanhaan kanalaan, josta oli tehty ”jotenkuten asuttava”. Sieltä he muuttivat Nummelaan keskellä metsää sijaitsevaan mökkiin, josta puuttuivat kaikki nykyajan mukavuudet.

Taidemaalarilta jäänyt vanha talo Hailuodossa tuli eteen sattumalta, kun pariskunta etsi uutta asuinpaikkaa ympäri Suomea. Oulussa syntyneen ja varttuneen Roukalan isoäiti on kotoisin Hailuodosta, ja lapsena Roukala oli käynyt saarella pariin otteeseen – siinä kaikki.

Joka tietää jotain Hailuodosta, on todennäköisesti myös kuullut yhteisöstä, johon ulkopuolisen on hankala päästä sisään. Erottelua tehdään jo termien tasolla: hailuotolaiseksi voi tulla, mutta luotolaiseksi pitää syntyä. Roukala sanoo, ettei ole törmännyt minkäänlaiseen negatiiviseen erotteluun. Päinvastoin. Yhteisöllisyys, joka saarta leimaa, näyttäytyy hänelle nimenomaan positiivisesti.

– Kaupungissa ei olla tekemisissä kuin omanikäisten ja samalla alalla työskentelevien kanssa. Täällä ollaan tekemisissä kaikenikäisten ja kaikenlaisten ihmisten kanssa. On ihan sama, onko taiteilija vai maanviljelijä.

Roukalaa miellyttää arkinen ja spontaani kanssakäyminen, jollaista kaupungissa harvoin koki.

– Täällä ei tarvitse keinotekoisesti sopia treffejä kahvilaan ja keksiä puhuttavaa. Kun menin tasoittamaan meidän tietä tulvien jäljiltä, ei mennyt kuin kolmekymmentä sekuntia, kun naapurin pappa oli siinä lapion kanssa.

Viidessä vuodessa Roukala on ehtinyt tehdä paljon sen eteen, että Pakkalan nykyinenkään asukas ei ole jäänyt luotolaisille vieraaksi. Hän on perustanut saarelle Bättre Folk -festivaalin, joka järjestetään jo viidettä kertaa. Se laajensi viime vuonna aluettaan musiikista kirjallisuuteen.

Roukalalla oli saaressa aiemmin oma galleria. Nyt hän on perustamassa entiseen päiväkotiin kulttuuritaloa.

Toukokuussa ilmestyy pitkän projektin lopputulos, Hailuoto-kuvakirja. Hän on kuvannut siihen maisemia ja paikallisia ihmisiä. Prosessi oli hänelle tyypillinen: hän aloitti sen ensimmäisenä vuonna innoissaan, aloitti seuraavana vuonna alusta yhtä suurella innolla ja kolmantena vuonna jälleen alusta vielä vähän innoissaan.

– Olen kutsunut itseäni ”orastavaksi perfektionistiksi”. Monesti asiat jäävät kesken sen takia, että niistä ei ole tulossa riittävän hyviä.

Kirjaprojektia pidensi sekin, että Roukala halusi kuvata saarta sumussa.

– Odotin aina sumua, ja sitten kun se tuli, mietin, jaksaako lähteä.

Roukalalla meni aikaa löytää paikkansa. Hän sanoo kaihtavansa kaikkea virallista ja byrokraattista ja kokevansa suunnatonta tarvetta lyödä läskiksi kaiken sellaisen kohdalla. Se tuli selväksi jo kouluaikoina.

– Varmaan puolet ajasta meni jälki-istunnossa ja toinen puoli lintsatessa. Kun sanon, että olen käynyt vain peruskoulun, sekin on jo suurta liioittelua.

Nuorella Aki Roukalalla ei ollut taiteellisia intohimoja eikä suurta suunnitelmaa. Peruskoulun jälkeen hän lähti Ruotsiin enonsa firmaan tekemään puulattioita.

Jossain takaraivossa kyti kyllä ajatus siitä, että olisi pitänyt olla suunnitelma, jota olisi lähtenyt toteuttamaan.

– Näin varmaan parikymppiseksi asti painajaisia siitä, että kaikki oli mennyttä.

Suomeen palattuaan Roukala kävi Oulussa taide- ja mediapajan, sillä hän ajatteli pyrkiä elokuva-alalle. Valokuvakurssilla hän huomasi, että valokuvaus saattaisi sopia hänelle paremmin. Siinä sai olla itse kuvaaja, ohjaaja, käsikirjoittaja ja leikkaaja sen sijaan, että pitäisi toimia osana tiimiä.

Taide- ja mediapajan jälkeen Roukala lähti Helsinkiin ja aloitti assistentin työn mainoskuvaamossa. Hänen työhönsä ei kuulunut kuvaamista, mutta työpaikassa saadut kokemukset vaikuttivat käänteisesti siihen, millaiseksi hänen kuvaustyylinsä myöhemmin muodostui.

– Sitten irtisanouduin, julistin itseni valokuvaajaksi ja ostin kameran.

Imageen Roukalan veivät hänen muusikoista ottamansa kuvat. Hän liikkui musiikkipiireissä ja oli samalla alkanut kuvata tuntemiaan muusikoita. Hän piti näyttelyn kantapaikassaan Rytmissä ja kävi esittelemässä kuviaan myös Imagen toimituksessa.

Käynti toi ensimmäisen kuvauskeikan. Sen kohteena oli päihdekohun saattelemana Suomeen palannut jääkiekkoilija Jere Karalahti. Sitä seurasi lisää avustajan töitä ja lopulta vakituinen työpaikka.

Mainoskuvaamossa työskennellessään Roukala oppi, miten asioita ei kannata tehdä. Kuvauksissa saattoi olla käytössä jopa kymmeniä salamoita. Roukalan mielestä siinä ei ollut mitään järkeä.

Vastakohdaksi hän kehitti itselleen äärimmäisen yksinkertaisen tyylin. Hän pitää luonnonvalossa ja hämärässä kuvaamisesta ja käyttää reippaasti alivalotusta. Kuvat syntyvät usein yhdessä huoneessa luonnonvaloa tai yhtä salamaa käyttäen.

Roukala sanoo, ettei osaa käsitellä kuvia.

– Käytän Photoshopia vain kuvan avaamiseen. Ehkä niihin kuviin sitten välittyykin jotain tunnelmaa, kun niitä ei käsittele pilalle.

Henkilökuvaus ja etenkin muotokuvaus on Roukalan ominta alaa. Hän toimii parhaiten ihmisten kanssa.

– Minusta tuntuu, että etsin ihmisistä jotain sellaista juttua, jota muut eivät etsi.

Roukala toimii myös muusikoiden, esimerkiksi Mirel Wagnerin, managerina. Siihen työhön hän päätyi samalla tavalla kuin valokuvaajaksikin, harrastuksen kautta. Hän huomasi, että hänellä oli käytettävissään jonkin verran enemmän rahaa kuin tutuilla muusikoilla, ja rupesi luotsaamaan kavereiden bändejä.

Ensimmäiset kymmenen vuotta Roukala harjoitteli. Rahaa kului hirveästi. Levy-yhtiön hän perusti juuri silloin, kun digitalisointi oli viemässä levy-yhtiöiltä niiden perinteisen ansaintalogiikan.

– Vaimo on sanonut, että meillä olisi parikin kesämökkiä ilman sitä harrastusta. Mutta ajattelen sitä vähän niin kuin opintolainana. Nyt tästä hommasta tulee jo tuloa pelkän menon sijaan.

Roukalalla on yhden miehen yritys ja kolme työtä. Hän sanoo miettivänsä tarkasti, mihin pystyy lähtemään mukaan, sillä palkan saaminen on aina työn ja tuskan takana.

– Tietysti jos kuvaan kirjan, jossa on masentavia kuvia Hailuodosta, ei voi olettaa, että jengi juoksisi riemusta kiljuen ostamaan sitä.

Se, mikä monille on masentavaa ja synkkää, on Roukalalle kuitenkin surumielisellä tavalla kaunista.

Sellainen hänen mielestään on koko Hailuoto. Aina hetken aikaa täynnä väkeä ja kesän lämmintä valoa, mutta enimmän osan vuotta ankea ja pysähtynyt.

Ja juuri siksi niin kaunis.6

fAKTA