Salaisesta haaveesta tuli ammatti
1970-luvun puolivälissä Oulun kaupunginteatterissa näytellyt Eeva-Maija Haukinen sai vieroitusoireita muutettuaan Oulusta Helsinkiin.
Anssi JunttoNäyttelijä Eeva-Maija Haukisen koti on ollut Helsingissä siitä asti, kun hän vaihtoi Oulun kaupunginteatterin Ylen tv-teatteriksi 40 vuotta sitten. Silti Haukinen sanoo, ettei hän oikeastaan ole alkuperäisestä kotikunnastaan Nivalasta koskaan lähtenytkään.
Sen lisäksi, että Haukinen on käynyt säännöllisesti sukuloimassa Nivalassa, hän on bongannut pääkaupunkiseudulla muita Nivalasta lähteneitä murteen perusteella. Maaliskuun alkupuolella hän esiintyi veteraaniviikon valtakunnallisessa päätösjuhlassa Nivalassa.
Näyttelijäksi Haukisen ajoi luontainen halu esiintyä. Hän oli ottanut kansakoulun esiintymislavan haltuun jo 3-vuotiaana kuusijuhlan virallisen ohjelman tauottua.
Koulussa Haukinen oli ollut pinko, ja hänen oli tarkoitus lähteä opiskelemaan historiaa ja suomen kieltä. Näytteleminen oli lähinnä salainen haave.
Erinäisten käänteiden jälkeen Haukinen kuitenkin haki teatterikouluun ja pääsi sisään ensimmäisellä yrittämällä.
– Ei se ollut siihen aikaan mitenkään tavallista. Muutenkin sukumme ja perheemme oli körttiläistä, hän toteaa.
– Muistan, kuinka minua hirvitti sanoa äidille, että pyrin teatterikouluun. Äiti kuitenkin sanoi, että ”kuule Eeva-Maija, sinun täytyy tehdä sellaista työtä, mitä sinä rakastat”, ja se oli sillä puhuttu.
Vanhemmat olivat tukena myöhemminkin. Kun tytär näytteli Oulun kaupunginteatterissa kauden 1975–1976, he kävivät katsomassa tämän kaikki esitykset.
Aikaa Oulun kaupunginteatterissa Haukinen muistelee kaiholla. Monesta työtoverista tuli elämänikäinen ystävä. Kaikin puolin hyvin sujuneen esityskauden jälkeen hän kuitenkin suuntasi tv-teatteriin.
– Minun oli vaikea lähteä Oulusta. Minulla oli ihan vieroitusoireita, kun olin muuttanut Helsinkiin. Kävin suunnilleen kerran kuukaudessa Oulussa, hän muistelee.
– Olin tehnyt tiivistä teatterityötä, ja minulla oli pieni tytär. Tuntui houkuttelevalta, että saatoin olla illat, viikonloput ja pyhät kotona ja viettää tavallista elämää niin kuin muutkin ihmiset. Se oli yksi tärkeä syy Helsinkiin muuttamiseen.
Tänä keväänä Haukisen on tuonut Ouluun parhaillaan kuvattava Visa Koiso-Kanttilan Tiernapojat-työnimellä kulkeva elokuva, joka sattumalta sijoittuu juuri 1970-luvun lopun Ouluun. Haukinen näyttelee elokuvan päähenkilön mummoa.
– Rooli on todella mieluinen. Minulla itsellänikin on kolme lapsenlasta, ja olen todella kiinteästi tyttäreni ja hänen perheensä kanssa.
Oulussa vietetyt päivät ovat olleet täynnä nostalgiaa. Haukinen sanoo tykästyneensä erityisesti Pikisaareen ja elokuvan työryhmän majapaikkana olevaan Turusen Sahaan.
Haukisen ensimmäinen elokuvarooli oli Risto Jarvan elokuvassa Kun taivas putoaa... vuodelta 1972. Työtä helpotti se, että vastanäyttelijänä oli silloinen seurustelukumppani ja tuleva aviomies Erkki Pajala.
Rooli toi myös Jussi-palkinnon parhaasta naispääosasta.
Suomalainen elokuva oli tuolloin aivan erilaisessa tilanteessa kuin nykyään. 1960-luvun pohjakosketuksen jälkeen elettiin eräänlaista pysähtyneisyyden aikaa, ja elokuvia tehtiin vähän. Myös Jussit jaettiin vaatimattomissa merkeissä.
– Minua huvittaa, kun nyt katsoo suuren maailman meininkiä Jussi-gaalassa. Siellä pukeudutaan iltapukuun ja pidetään kiitospuheita, Haukinen hymähtää.
Haukinen kertoo itse olleensa miehensä kanssa pinoamassa raskaita hirsiä polttopuiksi. Siitä ohimennen laitettiin pikkuisen paremmat vaatteet päälle.
– Jossain pienessä elokuvateatterissa Filmiauran puheenjohtajalta Paula Talaskiveltä käytiin hakemassa kunniakirja ja saatiin kuppi kahvia – eikä mitään julkisuutta. Sitten menin takaisin ja laitoin työvaatteet päälle, Haukinen muistelee.
– Se oli varsin vaatimatonta, mutta kyllä se lämmitti, että työlle annettiin arvo.
Fakta
Kotoisin Nivalasta, syntynyt Oulun Diakonissalaitoksella.
Asuu Helsingissä.
Valmistunut Suomen Teatterikoulusta vuonna 1967.
Näyttelee Oulussa kevättalven ja kevään aikana kuvattavassa Tiernapojat-elokuvassa.
Pitkiä elokuvia: Kun taivas putoaa... (1972), Da Capo (1985), Lakeuden kutsu (2000), Rentun ruusu (2001), Lupaus (2005).
Tehnyt lukuisia teatteri-, tv- ja radiotöitä.
Sai näyttämötaiteen taiteilijaeläkkeen vuonna 2015.
jäänyt eläkkeelle jo aikaa sitten, näyttelemistä hän ei ole malttanut lopettaa. Viime keväänä hän urakoi samaan aikaan Ryhmäteatterin Valheet ja viettelijät -näytelmää Suomenlinnassa ja Viimeiset kiusaukset -oopperaa Kouvolassa.
Artikkelin lähde Kaleva 02.04.2016.