Artikkelin lähde Kaleva
Vapautus perinteisestä syys-seuraus-mallista on välitön ja mieli pääsee heti kuvittelemaan. Tätä kerrontaa on lupa tulkita miten haluaa.
Kaikki alkaa sarvista. Tapahtumien päähenkilö on nainen, koreografi ja tanssija Milla Virtanen. Tämä nainen voi olla aktivisti, huora, kotirouva, markkinatalouden rattaisiin köytetty apina tai noidan vimmalla tanssiva shamaani.
Virtanen on kameleontti esiintyjä, joka ei tyrkytä narsistisesti ja silti antaa itsestään paljon. Tanssinsa räjähtää hetkessä villin alkukantaiseen fyysisyyteen ja hetken päästä märehtii ympäriinsä rujon raajarikkoisesti.
Näyttämön laveeraa Anssi Laihon runsas ja monikerroksinen äänitaide. Tallennetun ja elävän musiikin vuoropuhelussa tunnelmien skaala on tietoisen rajattu. Sävelet venyvät hauraan melodisesta painostavaan mölyyn.
Yleissävy on tässäkin kerronnan lajissa mieluummin pimeää kuin valoa päin. Ainoat kompastuskivet voivat olla sahansoiton staattisuus ja lopun perkussiivinen osa, joka ei meinaa nousta liikkeen ajamalle tasolle.
Keskeisinä tunnelman rakentajina teoksessa väikkyvät Leevi Lehtisen luoma kuvallinen virta ja Jari Haavikon hillityn tyylikäs valo.
Poroporo on komeaa pohjoista nykytaidetta. Yhdessä hengenvedossa meininki on urbaania ja takapajuista, mutta toinen henkonen ehdottaa jo aivan muuta.
Esitys on aikaamme kerroksellisesti heijasteleva monitaideteos, joka voisi hyvinkin olla Oulun kaltaisen, itseään Skandinavian pääkaupungiksi tituleeraavan kulttuurikaupungin käyntikortti maailmalle. Ja jos työryhmän aiempiin teoksiin rinnastetaan, myös Poroporo tulee kiertämään maita ja mantuja.
Jotain nahkaa tässäkin luovutetaan, maailmanlopun edellä tai katastrofin jälkimaininkina. Ehkäpä Poroporo tarkoittaa ympäristöä kuormittavasta materiasta luopumista ja sarvet ovat tämän kipeän rituaalin uljas kruunu.
Artikkelin lähde Kaleva