Artikkelin lähde Kaleva
Oulu Sinfonian taiteelliseen linjaan näyttää kuuluvan pääsiäisviikon konsertti, joka ei sisällä lainkaan varsinaiseksi pääsiäismusiikiksi miellettyjä teoksia.
Tällä kertaa tarjolla oli sinällään tyylikäs ja hieno ohjelmakokonaisuus, jonka runkona oli kaksi sodan tuhojen ja totalitarismin kauhujen synnyttämää teosta. Henkinen yhteys kristilliseen kirkkovuoteen jäi kuitenkin niin ohueksi, että kyseessä oli paremminkin elämänkatsomustietolaisten pääsiäiskonsertti.
Jousiorkesterina esiintynyt Oulu Sinfonia oli saanut johtajakseen ja viulusolistikseen norjalaisen Terje Tønnesenin, joka tulkitsi riuskoin ottein Johann Sebastian Bachin Viulukonserton nro 2 E-duuri BWV 1042.
Tønnesenin suurieleinen lavaliikehdintä tuo mieleen rock-maailman kitarasankarit ja heiluminen vaikuttaa ajoittain enemmän peilin edessä harjoitellulta kuin spontaanilta. Nopeissa osissa reipas vauhdinpito johti myös lievään soinnin kireyteen, mutta teoksen Adagiossa taiteilija antoi viulunsa soida vähäeleisen ja koskettavan kauniisti.
Ohjelman aluksi kuultu Dmitri Šostakovitšin Kamarisinfonia op. 110a on vaikuttava teos, jonka alistuneen murheellisiin jaksoihin Tønnesen toi äärimmäistä herkkyyttä ja soinnin äärirajoilla liikkuvaa hiljaisuutta.
Vahvan intensiivisellä soinnilla toteutettu Allegro molto olisi voinut olla ilmavampi ja Allegretto-osan valssi vieläkin sarkastisempi, mutta Tønnesen kaivoi antaumuksellisesti soittaneesta orkesterista esiin vakuuttavan kokonaisuuden.
Richard Straussin toisen maailmansodan loppuviikkojen aikaan säveltämä Metamorfooseja op. 142 suree eurooppalaisen kulttuuriperinnön raunioilla, mutta pääsiäismusiikiksi teos intoutuu piehtaroimaan melkoisen aistillisessa romantiikassa.
Tekstuuriltaan täyteen kirjoitetussa ja monikerroksisessa teoksessa olisi voinut olla hyvä, jos orkesterin riveissä soittavan johtajan sijaan olisikin käytetty oikeaa kapellimestaria. Tulkinta oli täynnä vahvoja tunteita ja romanttista haltioitumista, mutta sointi tahtoi forte-nyansseissa mennä tukkoon, kun kaikki soittivat stemmaansa yhtä voimakkaasti.
Illan suuri mysteeri oli lukijana toimineen Kari-Pekka Toivosen osuus. Muutamat lyhyet tekstikatkelmat eivät sinällään tuoneet ohjelmaan mitään lisäarvoa, koska musiikki kuitenkin puhui enemmän kuin tuhat sanaa. Ja tarvittiinko vaatimattomaan tehtävään oikeasti ykkösketjun näyttelijä?
Artikkelin lähde Kaleva