Artikkelin lähde Kaleva
Pia Kaitasuo Kaleva
Oulu Siinä hän on. Aika lailla entisensä. Tukkapehkossa enimmäkseen harmaata, muutamia lisäkiloja vyötäröllä, mutta kädet kertovat suuta seuraten tuttuun tapaan.
Ei puhuta kesistä tukinuitossa kun ei ehditä, vaan lähinnä Madetojan musiikkilukiossa opettamisesta ja kuoromusisoinnista. Niistä tärkeistä.
Virallisuus on kiertänyt Markku Jounelan kaukaa aina. Hän on ollut sadoille nuorille, ja vanhemmillekin ystäville, Muru. Siksi juhlapäivänäkin ollaan epävirallisia.
Muru on ollut kymmenisen vuotta vapaaherrana. On entistä paremmin aikaa tuumata.
Hän seuraa joidenkin entisten oppilaittensa elämää, toisia ei muista - mahtuuhan heitä 37 opetusvuoteen melkoinen määrä - mutta sanoo ilahtuvansa, kun nämä nykäisevät hihasta ja sanovat "Terve Muru!".
"Onko tämä geriatrinen ilmiö vai mitä, mutta minulla on kauhea ikävä oppilaitani. Kaikkia heitä."
Sama toimii toisinpäin. Murun entiset oppilaat - tyttökuorolaiset eritoten - puhuvat tavatessaan usein ikävästä. Yhdessä koettuun palataan mieluusti.
"Kyllä Murua on kiittäminen, että teininä edes jossain tuli käyttäydyttyä ihmisiksi ja oltua ajoissa paikalla", eräs kuorossa teinivuotensa viettänyt totesi syntymäpäiväterveisinään. Musiikin lisäksi kuororivissä oppi paljon muutakin.
"Tyttökuorossahan oli tiukka ulkoinen järjestys. Jokaisen piti ilmoittaa poissaolosta minulle erikseen. Muuten otin kortistoni ja soitin. Ystävällisen puhelun."
Kuorolaiset tiesivät tämän perustuvan Murun tähdentämään ajatukseen siitä, että kuoro on soitin ja yhdenkin puuttuminen muuttaa sen sointia.
Niin tyttö- kuin kamarikuorolaiset tottuivat, että kaikki hiottiin tarkkaan pienintä yksityiskohtaa myöten.
Nuoremman polven kuoronjohtajien esikuvalle onkin kauhistus, miten tänään kiivetään esiintymislavalle liian varhain. "Siinä vaiheessa kun oikeat nuotit lauletaan oikeaan aikaan, on tehty vasta alle puolet työstä. Ei silloin mennä esiintymään."
Muru vaati myös itseltään. Moni muistaa hänen partituurinsa: merkintöjen meri, kaikki mustekynällä. "Tutki, tutki, tutki. Kuoronjohtajan rooli on toimia säveltäjän ajatusten välittäjänä kuorolle", hän antaa neuvon.
Murun pedagogiaan kuului tarinointi, usein omakohtainen. Kouluvuosilta on jäänyt mieleeni muun muassa kertomus viulukotelosta. "Olin koulukiusattu sen takia", Muru toteaa tyhjentävästi.
"Vanha, puinen kotelo oli päältä kannettava. ’Vie se ruumisarkkus kottiin’ 400-500 poikalyseolaista huusi", hän kertoo.
"Tämä on paratiisi näille lapsille, ymmärsin Madetojassa. Ketään ei kiusattu kuten minua. Oli mahtava nähdä, miten oppilailla ei ollut kiire kotiin, vaan he viettivät aikaa keskenään koulun jälkeenkin."
"Koulu ei saa missään tapauksessa olla pelkkä suorituspaikka! Se on inhimillisen elämisen paikka, johon mahtuvat ilojen ja surujen lisäksi myös epäonnistumiset ja erehdykset."
Viulunsoiton Muru aloitti jo seitsemän ikäisenä, ja hän sai ottaa aikamiehen pestin Kemin Soitannollisen Seuran orkesterissa ollessaan 11.
Nuoruudenkokemuksista jäi jännittäminen. Kuinka moni arvasi, että esimerkiksi ne tarkat rutiinit luokassa tai kuoron edessä, joita seurattiin joskus hymyssä suin, olivat turva.
"’Muista, että sä olet tehnyt tämän tuhat kertaa’ -ajattelu on auttanut."
Emeritusopettaja seuraa tarkoin, mitä ympärillä tapahtuu. Häntä nyppii erityisesti turhasta valittaminen. "Ollaan kovin mukavuudenhaluisia, naristaan pienimmästäkin."
Sodan jalkoihin syntynyt, jälleenrakennuskaudella kasvanut Muru muistaa toisenlaisenkin ajan: "Lapsena äiti kuori leivästä homeen, se syötiin eikä kukaan sairastunut."
Vielä eteisessä Muru muistuttaa: "Ole optimisti - minä olen parantumaton sellainen, opin sen isältäni. Mene täysillä loppuun saakka! Älä lannistu!"
Mutta Muru ei olisi Muru, ellei illalla tulisi vielä puhelua, joka sisältää pari tarkennusta. Siinä yhteydessä saa kysytyksi tukin-uitostakin - että kuvittelinko vain kuulleeni siitäkin joskus mainitun.
"Näen vieläkin unia niistä kesistä. Miltä kaarna tuoksuikaan!"
Lukiopojasta musiikinopiskelijaksi jatkui usean kesän rupeama maailman suurimmassa tukinerottelussa Kemijoella. "Sekin, kun Lapin jätkät tuli joen latvoilta: niiden jutut ei aina painomustetta kestäneet."
Uitto opetti totiseen työhön. "12 tunnin yö ja perään 12 tunnin päivä. Työmaa pyöri kellon ympäri, ja tehtiin ulkotyötä vaikka vettä olis tullut kuin aisaa", takavuosien tukkilainen muistelee.
"Siellä oppi kunnioittamaan ammattimiehiä."
Niin myös koulussaan pari polvea musiikista erityisen innostuneita nuoria.
Artikkelin lähde Kaleva