Artikkelin lähde Kaleva
Jyrki Mäki: Kiskoja. Like 2014.
Jyrki Mäen Kiskoja jatkaa hänen esikoisalbumistaan Hermolomamatka tutuksi tulleen Valtte Railon tarinaa.
Vaikka Valtte alkaa päästä irti kaikkein pahemmista huuruistaan, houreet seuraavat silti mukana junareissulla Helsinkiin: jos kohta matka tuo uusia tuttavia, enin osa syrjäytyneitä poloisia hekin.
Mäki on kertonut tavanneensa omilla junamatkoillaan albumin ihmisiä. Tämä lyhytaikaisten kohtaamisten tuntu välittyy Kiskoissakin.
Mäki tavoittaa mainiosti matkaamisen satunnaisuuden. Valtte on yhä tarinan keskeinen, kokoava hahmo, mutta myös muiden matkaavien vaiheet nousevat näkyvään asemaan: ihmiset ovat tärkeintä kokonaisuudessa.
Johtokertomuksen episodimaiset sivupolut antavat Mäen kerronnalle lisäväriä ja -eloa.
Matkan tarinat ja tapahtumat sekoittuvat Valtten uniin, viinapiru deliriumineen ei hellitä otettaan helpolla. Toisaalta kenties parempaan kohti ollaan menossa: piirrostyyli vaihtuu ainakin loppusivuilla, kun tullaan perille Helsinkiin, valoisammaksi itse matkan tummanharmaista sävyistä.
Mäen piirrostyylissä kiinnittää erityisesti huomiota hänen tapaansa karakterisoida henkilöitä: niissä realismista etäännytään tietoisesti, vaikka aihe itsessään sieltä on ponnistanutkin. Ahtauden tunnun hahmottaminen vakuuttaa myös.
Kiskoja on kokonaisotteeltaan apea ja ahdistavakin, mutta Mäki kytkee mukaan hirtehistä huumoria.
Se välittyy enimmältään toisen matkustavaisen, Viinamäen Riston kautta: omalla laillaan Risto on Valtten kohtalotoveri, mutta asenne ja ote elämään on toinen, vaikka siitä irtoamassa.
Valtten harhat puolestaan tuovat tarinaan tajunnanvirtaa ja surrealistisia sävyjä. Todesta siirrytään harhoihin, niistä taas takaisin niin, etteivät saumat näy kerronnassa. Mielenmaiseman kuva on aidon oloinen. Samaa aitoutta tukee Mäen tapa käyttää dialogia.
Jyrki Mäki nojaa Kiskoissa enemmän tunnelmiin kuin perinteiseen tarinan kaareen: silti sekin rakentuu toimivana, jo lähtötilanteessa annettujen puitteiden kautta. Selkeää päätöstä tarina eikä kukaan sen henkilö silti saa.
Sauli Pesonen
Artikkelin lähde Kaleva