Artikkelin lähde Kaleva
Los Angelesissa Yhdysvalloissa vuonna 1906 alkanut helluntaiherätys sai Suomessa jalansijaa ensiksi ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Kysymys oli erityisesti niistä paikkakunnista, jotka olivat angloamerikkalaisperäisten herätysliikkeiden kuten baptismin, metodismin ja vapaakirkollisuuden kannatusalueita. Laajemmin uudentyyppinen herätys tuli tunnetuksi norjalaisen metodistipastorin Thomas Barrattin Suomeen syksyllä 1911 tekemän ensimmäisen julistusmatkan ansiosta.
Varhainen helluntailiike oli organisoitumista kartteleva hengenliike, jonka kannattajille oli tärkeämpää aatteen tulen vaaliminen kuin organisaation perustaminen. Helluntailiike jatkoi itse asiassa 1800-luvun herätysliikkeiden aloittamaa kirkollisen yhtenäiskulttuurin murtamista sekä osallistui kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen. Eri puolilla maata asuvien helluntaiuskovien keskinäisen yhteyden pohjana ei ollut organisoitunut yhteisö vaan uskonnollinen kokemus, henkikaste, jonka merkkinä oli kielillä puhuminen.
Toukokuun alussa Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa Joensuussa tarkastettava väitöskirjani Suomen helluntailiikkeen synnnystä, leviämisestä ja yhteisönmuodostuksesta 1907-1922 selvittää Suomen helluntailiikeen alkuhistoriaa ja varhaisvaiheita. Tutkimus nojautuu suurelta osalta muistitietohistoriaan, sillä puhdasverisenä hengenliikkeenä alkanut helluntailiike ei jättänyt jälkeensä kirjallista alkuperäisaineistoa kuten esimerkiksi pöytäkirjoja. Tutkimuksessa on hyödynnetty uskonnollisen lehdistön uutismateriaalia, yksityisarkistoja, haastatteluja ja muistokirjoituksista.
Vuonna 1912 Barratt vieraili kahdesti Oulussa. Kesän kokoukset pidettiin maneesissa ja syksyn kokoukset palokunnan juhlasalissa. Barratt majoittui lehtori Georg Waenerbergin kodissa. Waenerberg oli aiemmin vieraillut Barrattin pitämissä helluntaikokouksissa Norjan pääkaupungissa Kristianiassa. Barrattin kokoukset innostivat oululaisia uskovia jatkamaan yhteiskristillistä toimintaa rukouskokousten muodossa. Niiden taustalla oli luterilaisen pastorin Uno Wegeliuksen johtama Oulun allianssikristillinen veljeyspiiri, joka oli perustettu vuonna 1907.
Allianssikristillisen vaiheen aikana veljeyspiirin tilaisuuksiin osallistui sekä luterilaisia että uskonnollisten vähemmistöryhmien jäseniä. Yhteiskristilliset tilaisuudet saivat osakseen myös kritiikkiä kokouksissa ilmenneiden tunteenpurkauksien vuoksi. Esimerkiksi piispa J. R. Koskimies arvosteli kokouksia siitä, että niitä leimasi "metodistinen ilme ja henki". Vielä vuosina 1910 ja 1911 luterilainen papisto ja uskonnolliset vähemmistöryhmät järjestivät yhteiskristillisen rukousviikon. Wegeliuksen johtama allianssikristillinen veljeyspiiri tasoitti tietä helluntailiikkeen tulolle.
Kuukausia kestäneiden rukouskokousten lopulla koettiin ensimmäiset helluntai-ilmiöt keväällä 1913. Monet kokivat Pyhän Hengen kasteen ja alkoivat puhua kielillä, toiset kertoivat parantuneensa sairauksista. Eräät väittivät nähneensä jopa tulimerkkejä ennen varsinaisten kokousten alkamista. Vuoden 1913 aikana Oulun metodistien kokoushuoneessa kävi paljon väkeä.
Oulun ohella helluntailiike sai jalansijaa muun muassa Haapavedellä, missä kasvitarha- ja kotitalouskoulun perustajasta
ja johtajasta ruustinna Nora Pöyhösestä tuli liikkeen merkittävä vaikuttaja.
Barrattin vierailun jälkeen Suomeen saapui toinen norjalainen helluntaisaarnaaja Gerhard Olsen-Smidt, joka alkoi johtaa helluntailiikkeen toimintaa. Smidt kävi pitämässä puhetilaisuuksia Helsingistä useilla maaseutupaikkakunnilla, muun muassa hän vieraili usein Haapavedellä.
Vaikka helluntailaisuus levisi eri puolille maata voimakkaasti 1910-luvulla, sen vastaanotto Suomen uskonnollisessa kentässä vaihteli. Luterilaisen kirkon virallinen asenne oli täysin torjuva. Vähemmistökirkoista myönteisimmin helluntailiikkeeseen suhtautuivat baptistit. Sen leviäminen hidastui vuosina 1915-1916, jolloin viranomaisten rekisteröimättömille uskonnollisille liikkeille asettama kokoontumiskielto esti kokousten pitämisen.
Liike jakautui 1910- ja 1920-luvun vaihteessa järjestäytyneen seurakunnan kannattajiin ja helluntaiystäviin, jotka olivat vapaamuotoisen yhteisön kannalla.
Artikkelin lähde Kaleva