Artikkelin lähde Kaleva
Sininen kahdeksankymmentäkolme, sininen kaksi, keltainen neljä. Matka-Maken linja-auto köröttää tasaisesti pitkin kasitietä Limingan ja Raahen välillä, ja penkkiriveillä pidellään auki takaisin rullalle pyrkiviä arpalipukkeita.
CD-levy, lompakko, kelloradio, partavaahto. Käsiä nousee. Taasko takapenkki?
Ja seuraavaksi arvotaan... Mikäs tämä nyt sitten onkaan? Näyttää olevan suihkugeeli. Huippulaatua!
Arpajaisvoittoja juoksutetaan uusille omistajilleen pitkin linja-auton käytävää. Sininen kahdeksan, keltainen viisikymmentäkolme. Bussi jatkaa tasaista huojuntaansa.
Syy tähän kaikkeen on painettu mustaan t-paitaan, jollainen suurimmalla osalla matkustajista on yllään. Siinä valkoisiin pukeutunut mies soittaa rannalla saksofonia.
Puolensataa ihmistä keinahtelee bussin mukana hiljalleen kohti Raahea siksi, että Jamppa Tuominen oli niin hyvä.
Jarmo Tuominen oli oululaislähtöinen iskelmälaulaja. Hän aloitti laulamisen jo vähän toiselle kymmenelle ehdittyään ryhtymällä Pertti Haipolan nuoriso-orkesterin solistiksi. Lisäksi hän oli taitava muusikko, joka soitti seitsemää instrumenttia - altto-, baritoni- ja tenorisaksofonia, klarinettia, huilua, kitaraa ja pianoa.
Tuomisella oli kuulas tenoriääni, jota kaikki eivät pitäneet viihdemusiikkiin sopivana. Esimerkiksi Toivo Kärki käännytti koelauluun tulleen nuorukaisen suosittelemalla tälle tanssilavojen sijaan oopperasalia.
Musiikkilajin vaihtoon ei kuitenkaan ollut tarvetta. Tuomisen nosti suursuosioon hänen ystävänsä Veikko Juntusen hänelle säveltämä , jonka hän pääsi levyttämään vuonna 1977 sijoituttuaan ensin toiseksi Iskelmähaavi-laulukilpailussa.
Seuraavien kymmenen vuoden ajan Tuomisen suosio oli huipussaan. Levyt myivät kultaa, osa timanttia.
Suosiota seurasi alamäki 1990-luvulla. Tuominen siirtyi esiintymään suomalaisturisteille Kanarialla. Näitä aikoja sävyttivät myös alkoholiongelmat.
Erään illan päätteeksi talvella 1998 Tuominen joutui selkkaukseen samassa hotellissa asuneen irlantilaisperheen kanssa ja perheen isä pahoinpiteli hänet. Tuominen kertoi menneensä selvittämään tilannetta kuultuaan lapsen itkua, irlantilaiset puolestaan väittivät Tuomisen ahdistelleen perheen poikaa.
Tuomista pidettiin ensin yli kaksi kuukautta tutkintavankeudessa, mutta vapauduttuaankaan hän ei saanut poistua maasta. Kunnollista tutkintaa ei tehty eikä oikeudenkäyntiä tullut.
Marraskuussa 1998 Tuominen löydettiin hotellihuoneestaan sairauskohtaukseen menehtyneenä.
Artisti ei kuitenkaan painunut unohduksiin.
Alkuvuodesta 2006 Oulussa perustettiin Jamppa Tuomisen faniklubi. Se alkoi pienestä porukasta, mutta tätä nykyä jäseniä on pitkästi päälle kaksisataa. Ei mene viikkoa, ettei klubilla olisi jotain toimintaa.
Faniklubi järjestää yhteislaulutilaisuuksia ja virkistysreissuja, joihin kuuluu usein myös tanssia ja karaokea. Kerran viikossa jäseniä kokoontuu "jamppajumppaamaan" Raatin uimahalliin. Useamman kerran on järjestetty reissuja ulkomaille: Kanarialle, Rodokselle, Turkkiin.
Tällä kertaa matka käy kohti Raahesalissa järjestettävää Jamppa Tuomisen muistokonserttia.
Bussin takaosassa istuva pitkänhuiskea mies on aloittanut matkanteon jo edellisenä päivänä: Lahdessa asuva Veikko Vahvelainen on tullut junalla Ouluun lähteäkseen sitten bussilla Raaheen.
Vahvelaiselle tämä reissu on harvinaista herkkua, sillä kovin usein hän ei faniklubin Oulun seudulle keskittyviin tapahtumiin pääse. Aiemmin tänä vuonna hän on ollut klubin mukana Keravalla katsomassa Jampasta kertovaa musiikkinäytelmää.
"Tässä on mahtava porukka, hienoja oululaisia ihmisiä. Ja tietysti tämä on minulle myös tilaisuus fanittaa kesken pois lähtenyttä artistia", Vahvelainen kertaa klubiin kuulumisensa syitä.
Tuomisen musiikkiin mies tutustui aikoinaan samalla tavalla kuin melkein kaikki muutkin. Oli vuosi 1977, ja radiossa soi Aamu toi, ilta vei.
Siitä lähtien Vahvelainen on voinut kutsua itseään Jampan faniksi.
"Melkein siinä tuli kyynel silmään. Se vain heti kolahti."
Pari vuosikymmentä myöhemmin Vahvelainen lomaili Gran Canarialla Playa del Inglésissä, missä Tuominen esiintyi. Miehet tutustuivat, ja yhteyttä pidettiin puhelimitse sinäkin aikana, kun Tuominen joutui oleskelemaan Kanarialla matkustuskiellon takia.
"Hän oli luonnollinen ja hieno ihminen."
Vaikka kysymyksessä on faniklubi, puheenjohtajana toimivan Mauno Heikkilän mielestä fani-sana ei välttämättä kuvaa joukkoa parhaalla mahdollisella tavalla. Sisällöllisesti kysymyksessä on paremminkin Jamppa Tuomisen elämäntyön faniklubi.
"Kysymys ei ole henkilöpalvonnasta. Me ylläpidämme Jampan musikaalisuutta, hänen taitojaan ja erikoisuuttaan."
Niistä taidoista Heikkilä sai näytteitä jo 1960-luvun alussa. Hän asui Oulussa niin kuin Tuominenkin ja oli tätä päivälleen kaksi vuotta vanhempi, mutta koska Heikkilä oli keskustan poikia ja Tuominen Heinäpään, he eivät olleet tekemisissä keskenään. Heikkilä kuitenkin kuuli Jampan laulavan tiernapoikaesityksessä, ja jo silloin poikkeuksellinen ääni jäi mieleen.
"Kyllä se huippulahjakkuutta oli. Pavarotti siitä jossain muussa maassa olisi tullut."
Heikkilään tekivät vaikutuksen artistin muutkin musikaaliset kyvyt. Tuomisella oli absoluuttinen sävelkorva. Kun hänen kappaleitaan äänitettiin levylle, tarvittiin ehkä pari kolme vetoa, ja valmista tuli.
"Ja livenä kuulosti ihan samalta kuin olisi levyltä ajanut."
Faniklubin keski-ikä on kuuden- ja seitsemänkymmenen välimaastossa, toisin sanoen Tuomisen ikäluokkaa. Moni on aikanaan pyörinyt jollain tavalla samoissa ympyröissä kuin Jamppa, vaikkei ole tätä henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
Faniklubin jäsenasioita hoitava Marja-Liisa Marjamaa asui itsekin Heinäpäässä. Hän muistaa Jampan lämpimänä ja herkkänä ihmisenä, joka mielellään pelaili jalkapalloa poikiensa kanssa.
"Toki sekin vaikutti, että hän oli Oulusta, meidän oma poika."
Mistään yksipuolisesta ylistyksestä faniklubissa ei ole kysymys. Tuomisen elämässä oli syvästi traaginen puoli.
Viina vei miestä, kun ujo ja herkkä laulaja turvautui rohkaisuryyppyihin ennen keikkoja. Menestys tuli liian isona rysäyksenä.
"Henkistä valmennusta hän olisi tarvinnut, nythän sellaista annetaan urheilijoille ja kaikille muillekin. Jos sitä olisi annettu silloin, Jamppa olisi yhä laulamassa konserteissa", Mauno Heikkilä sanoo.
Klubilaisia puhuttavat yhä myös Kanarian tapahtumat: esitetyt syytökset, Espanjan viranomaisten toiminta sekä se, millaisia lehtijuttuja Suomessa kirjoitettiin. Faniklubin yhtenä tarkoituksena on puhdistaa Tuomisen maine esitetyistä väitteistä.
"Meille kaikille on itsestään selvä juttu, että mitään sellaista ei ole tapahtunut."
Kyynelillä näyttää olevan samanlainen taipumus kuin haukotuksella: ne leviävät. Kun yksi on ensin pyyhkäissyt poskeaan, kohta toinen kaivaa laukustaan nenäliinan taputellakseen sillä silmäkulmaansa.
Yli 400-paikkainen Raahesali on täynnä. Faniklubin jäsenet seuraavat Mikko Alatalon, Anita Hirvosen, Antti Ahopellon ja Tuomisen siskontyttären Jaana Raivion tulkintoja etummaisista riveistä. Lavan taakse kankaalle on heijastettu Jamppa Tuomisen kuva ja teksti: suuri suomalaisten tuntojen tulkki.
Muistokonserttien kiertue järjestettiin varsinaisesti viime vuonna, jolloin artistin kuolemasta tuli kuluneeksi 15 vuotta, mutta tulijoita oli enemmän kuin yhden syksyn tarpeisiin.
tempaa eturivin jalkaterät tahtiinsa. Sirpa Vuorela, jonka 46 vuoden ikä oikeuttaisi klubin nuorisoedustajan titteliin, nyökyttää päätään ja laulaa hiljaa mukana.
Vuorela pitää karaokesta, ja Kevään ensi kukkasen hän tilaa aina ensimmäiseksi.
Kappaleen on tehnyt Veikko Juntunen, ja nimenomaan Tuomiselle. Siinä on Vuorelan mielestä yksi tärkeä syy siihen, miksi laulut koskettavat. Juntunen tiesi mistä kirjoitti »
ja Tuominen mistä lauloi.
Sä olit kevään ensi kukkanen
niin hento kukka monen rinnalla
näin lakastuvan sinun luulin
ja kyyneleesi kuulin
lumen alta vain
Väliajalla ulos salista virtaava väkijoukko jakautuu kahteen pääsuuntaan: kahvijonon lisäksi faniklubin eteisaulaan pystyttämälle myyntipöydälle. Jampasta piirretyn lyijykynäpotretin ympärille on aseteltu korkeita levypinoja, lauluvihkoja, faniklubin t-paitoja ja Jampan kappaleista tehtyjä postikortteja.
Vielä ennen konsertin alkua on näyttänyt siltä, että jos levy tai pari menee, voi olla tyytyväinen. Nyt pöydän ympärillä on valtava tungos. Kolikot kilahtelevat kassalippaaseen, levypinot mataloituvat sentti kerrallaan. Faniklubin aktiivit, joihin kuuluvat myös Jamppa Tuomisen siskot Annette Soronen ja Pirjo Kanniainen, saavat touhuta tosissaan.
"Siinä olisi Jampan levyjä", myyntipöydän takaa todetaan kiinnostuneita silmäyksiä levyihin luovalle miehelle.
"Joo... Mulla taitaa olla ne kaikki."
Yhä uusien väenpaljouden seasta kortteihin ja levyihin tarttuvien käsien keskellä Jamppa-ilmiöstä aiemmin tietämätön on ymmällään.
Hikeä otsaltaan pyyhkivää Annette Sorosta taas ei ihmetytä ollenkaan.
"Se oli tunteiden tulkki se meidän Jamppa. Olen saanut monta sellaista puhelua, että se ja se Jampan kappale auttoi minua siinä ja siinä elämäntilanteessa."
Raahesta lähdettäessä kello on puoli kymmenen ja ulkona pimeä.
Bussin perällä istuva Raija Tuhkanen pohtii suhdettaan Jamppa Tuomisen musiikkiin.
Hän on kuunnellut sitä parikymppisestä asti. Se on tuonut hänelle usein lohtua - senkaltaista lohtua, jota ehkä ymmärtää vain suomalainen: kun muistelee menettämäänsä läheistä ja Jamppa laulaa levyllä liian hennosta kukkasesta.
"Hänen laulunsa ovat menneet meille ytimeen. Suomalainen ihminen on tällainen, se kaipaa melankoliaa."
Tuhkanen on miehensä työn vuoksi usein yksin kotona. Aina toisinaan siihen kaipaa sosiaalista tekemistä, eikä Tuhkanen juuri parempaa keksi kuin sen yhdistäminen nuoruudesta asti rakastamaansa musiikkiin.
Kaikki eivät faniklubissa touhuamista aina ymmärrä. Tuhkasellekin on kerran sanottu, että kysymys on vainajalla rahastamisesta.
"Mielipiteitä on monenlaisia. Minusta tässä pidetään Jampan muistoa yllä."
Mauno Heikkilällekin ovat tuttuja kommentit, joissa ihmetellään, että miten te aina jaksatte.
Mutta sitten ovat ne tuvan täyteen vetävät lauluillat ja ihmiset, jotka sanovat, että ihanaa kun tulitte. Kaikki ne yhteislaulutilaisuuksien järjestämistä koskevat pyynnöt, joista läheskään kaikkiin ei ehditä tarttua.
Kaikki ne tuntemattomat ihmiset, joita Heikkilä aina silloin tällöin Oulun hautausmaan ohitse ajaessaan näkee seisomassa Jampan haudalla. Kaikki heidän jättämänsä kukat.
Linja-auto köröttää tasaisesti pitkin kasitietä. Bussissa on hiljaisempaa kuin menomatkalla. Nyt ei enää käydä arpajaisia.
Joku jää kyydistä Limingassa, joku Kempeleessä. Mauno Heikkilä istuu etupenkissä ja huutelee pimeään iltaan astuville, että muistakaahan taas tulla mukaan.
Tapahtumia riittää.
Heti ensi viikolla pidetään yhteislaulutilaisuus Puolivälinkankaalla. Toukokuun alussa lauletaan Hyvän mielen talolla. Kesäkuun puolivälissä järjestetään Jamppa-tanssit Sanginjoen nuorisoseurantalolla.
Kesä-heinäkuun vaihteessa Ylikiimingissä pyörii Jampasta kertova uusi iskelmänäytelmä.
Syyskuussa matkataan yhdessä Espanjan Alicanteen.
Bussi lähenee Oulua. Yksi vilkuilee rannekelloaan, toinen nuokkuu.
Heti huomisiltana pari klubilaista tekee samanlaisen reissun, vähän pitemmän vain. Muistokonsertti järjestetään silloin Ylivieskassa, ja sinnekin pitää pystyttää myyntipöytä. Asettaa pöydälle tuttu potretti, pinota cd-levyt, viikata fanipaidat ja vastailla ihmisten kysymyksiin.
Siksi, että Jamppa Tuominen oli niin hyvä.
Ja siksi, ettei se pääsisi ihmisiltä unohtumaan.
Artikkelin lähde Kaleva