Ilot ja surut kirjaimiksi

Riikka Marjomaa Kaleva
Oulu Kun Piia Rantakokko oli pieni, hänen päiväkirjansa täyttyivät ääriään myöten. Päiväkirjat ovat tallessa yhä, ja kirjoitettavaakin riittää vielä. Päiväkirjamerkintöjen sijaan syntyy runoja.
"Olen kirjoittanut aina, ja varmaan aina kirjoitankin. On eri asia, syntyykö niin valmista, että niistä olisi julkaistavaksi asti. Ehkä joskus vielä."
Oulunsalossa asuvan Rantakokon runoja on jo päätynyt teokseksi Toinen viiva, joka julkaistiin viime elokuussa.
Esikoisrunokokoelmassa hän puki sanoiksi tuntonsa lapsettomuudesta ja lapsen odottamisesta. Runoissa liikkuivat kateuden, huonouden, pelon ja ilon tunnelmat.
Nyt aiheet ovat vaihtuneet. 6- ja 2-vuotiaat tyttäret pitävät kuitenkin huolen siitä, että äitiys pysyttelee yhä keskiössä.
"Kirjoitan kaikesta arkisesta, kuten riittämättömyyden tunteesta, kun niin moneen pitäisi revetä. Sitä tietää, että varhaislapsuus on huipputärkeää aikaa, joka ei koskaan tule takaisin, mutta silti omat toiveet ja haaveet ovat välillä ristiriidassa tämän asian kanssa."
Rantakokko malttaa mielensä ja ryntää kirjoittamaan vasta illalla, kun lapset ovat nukkumassa. Omaa aikaa on ollut pakko oppia odottamaan vaikka alkuyöhön asti. "Sellaista elämä lasten kanssa on. Omat tarpeet on välillä työnnettävä syrjään."
Omat huolet, ilot ja muut tunteet päätyvät runoihin jo siksi, että niistä voisi olla helpotusta jollekin toiselle. Piia Rantakokko sanoo kirjoittavansa siksi, että olisi jotain jaettavaa.
"Toki kirjoittaminen jäsentää omia ajatuksia, mutta kirjoittamalla voi myös sanoittaa jotain omaa tunnettaan ja ainakin kuvitella, että joku tekstejä luettuaan voisi kokea jotain samankaltaista, ymmärtää."
Lapsettomuudesta kirjoittamisen jälkeen Rantakokko kertoo kohdanneensa naisia, jotka ovat tulleet juttelemaan vastaavista tunnoista. Moni muukin on kokenut pelkoa, turhautumista, kateutta ja surua, kun lasta ei kuulukaan.
"Tämä ei ole mikään kahvipöytäkeskustelujen aihe. Se on aiheena erittäin arka, yleinen, kipeä ja intiimi."
Kun Rantakokko itse pelkäsi, ettei saa lasta, hän piilotti todelliset ajatuksensa lähipiiriltään. Kirjoittamalla hän pystyi käsittelemään sitä, miltä hänestä oikeasti tuntui.
"Löysin raadollisen puolen itsestäni. Sitä pyöri jonkin aikaa kokonaisvaltaisen pettymyksen ja kelpaamattomuuden syövereissä."
Ammatissaan psykologina Rantakokko on tottunut ruotimaan tunteita. Kaikkitietäväksi neuvonta-automaatiksi hänestä ei silti ole.
"Ei voi esimerkiksi antaa yleistä neuvoa siitä, miten taiteilla työn ja perheen yhteensovittamiseksi. Välillä on vain tehtävä omat ratkaisunsa ja hyväksyttävä, että kaikkea ei voi saada."
Rantakokko kannustaa ihmisiä olemaan armollisempia itselleen. Hän uskoo psykoanalyytikko D. W. Winnicottin alun perin esittämään ajatukseen, että riittävän hyvä vanhemmuus riittää. Lapsi ei kaipaa täydellisiä vanhempia.
Kun Rantakokolla on välillä aikaa vain itselleen, hän menee tekemään puutarhatöitä.
"Päätän aina, että nyt tämä piha on hyvä, mutta sitten kasvukauden jälkeen huomaan, että jokin kasvi ryöstäytyi liikaa tai jokin kohta repsottaa. Lopputulos on se, että meillä perennat muuttavat joka syksy paikkaa."

Artikkelin lähde Kaleva