Artikkelin lähde Kaleva
Hanna Hauru: Paperinarujumala. Like 2013.
Pohjoisten kirjailijoiden teoksissa herätysliike tyypillisesti toimii hurjien viettien suitsina. Sen sijaan oululaisen Hanna Haurun seitsemännessä teoksessa Paperinarujumalassa heinoslaisuus vapauttaa sisarukset isän ankarasta ateismista.
Heinoslaisuus on herätysliike, joka vaikutti Oulussa 1960-luvulla. Paikallisuudestaan huolimatta liike sai paljon valtakunnallista huomiota.
Hauru kertoo prologissa teoksensa pohjautuvan vain väljästi todellisuuteen, mistä toki vihjaa jo Heinosten vaihdetut etunimet.
Toisaalta, koska teos tunkeutuu niin syvälle liikkeen perustajien minuuteen, olisi koko liikkeen nimen vaihto ollut eettisesti perusteltua.
Paperinarujumalan Laina Heinonen on töissä kaupungintalolla. Kesken työpäivän hän saa puhelun Jumalalta, joka vaatii Lainaa perustamaan uskonnollisen herätysliikkeen tai muuten häämöttävä maailmanloppu vie kansan kadotukseen.
Mukaan tähän tärkeään missioon Laina pyytää sisarensa Lianan, joka ainoana perheessä on saanut tuntea isän rakkauden ja tältä perimien rahojen houkuttelemana maallistunut Lainaa enemmän.
Haurun jo aikaisemmista teoksista tutut häiriintyneet perhesuhteet ovat esillä tässäkin. Isän rakkaus kuvataan sublimoituna himona. Tytär on nimetty isänsä eroottisen objektin, Liana Kaarinan mukaan.
Hauru on tiivistämisen mestari. Alitajunnan levoton liikehdintä konkretisoituu arkisissa kuvissa. Koska rakkaudettomalle Lainalle kaikki mielihyvä merkitsee syntiä, Jumalan valituksi tuleminen - vapaus - maistuu kahvisokerilta ja tuoksuu saippualta. Niistä hän ahnaasti nauttii, kun saarna on valmis.
Teoksen minämuotoinen kerronta muistuttaa Haurun ensimmäistä romaania, Tyhjien sielujen saarta (2005). On kuin majakan valo pyöriessään olisi pyyhkäissyt keilallaan kärsivien tajuntaa. Paperille tarinasta tuntuu jäävän vain osia ja nekin sattumanvaraisina pätkinä.
Haurun teosten rääkätyt sielut ilmaisevat tahtomattaan itseään erittein. Tukahdutettu ja mitätöity ihmispolo kärsii, kun henki itsepintaisesti huutaa eksistenssiään hiessä, kuukautisveressä ja virtsassa.
Hetkeksi Laina tosin astuu esiin ja saa monet mukaan hurmiolliseen psykoosiinsa, mutta totuuden valjettua maailmanloputtomassa aamussa hän taas käpertyy ulkomaailmaa ja mediaa pakoon groteskiin, eritteinä tursuilevaan itseensä.
Tekstipätkät on jaettu osiin, jotka on nimetty kangasmateriaalein: villa, frotee, sametti, pitsi ja niin edelleen. Ensin ratkaisu tuntuu hyvältä. Tarinaa voi tavallaan mieltää myös tuntoaistin (mielikuvan) kautta.
Sitten materiaalien tiuhuus alkaa puuduttaa. Niitä on yksinkertaisesti liikaa muuhun tekstiin nähden.
Paperinarujumala on lyhyydessään pienoisproosaan vertautuva teos, jonka kuvaus käpertyneen mielen harhasta on humaaniudessaan suurta.
Teos herättää muutenkin kysymyksen mitoituksesta. Ensinnäkin, milloin joukkohurmio - oli se sitten median, yleisön tai uskonnollisen liikkeen - on liikaa, vaaraksi, hulluutta?
Toiseksi, missä vaiheessa tekstin lakonisuus taiteellisena tehokeinona kääntyy jo itseään vastaan? Koska konteksti on niin tuttu, tarinalta odotti enemmän - pituuttakin.
Heidi Heinonen
Artikkelin lähde Kaleva