Artikkelin lähde Kaleva
Carita Forsman Kaleva
Oulu Eilen juhlistettiin elokuvahistorioitsija Peter von Baghin, 64, uuden elokuvan, Muisteja, maailman ensi-iltaa Oulussa.
Sitä ennen oli elokuvateatteri Plazaan kokoontunut elokuvasalillinen yleisöä seuraamaan elokuvan kunniaksi järjestettyä Paikan henki - kuinka muisteja syntyy? -seminaaria.
Sama teema voisi kiteytyä von Baghin elämään: onko Oulun syy vai ansio, että hänestä tuli hän.
Muisteja-elokuvassa hän tekee aikamatkan lapsuuteensa ja nuoruutensa kaupunkiin - vihdoinkin.
"Olen jotenkin aiemmin pyyhkäissyt pois Pohjois-Suomen teoksistani. En ole tähän asti käsitellyt Oulua ollenkaan, joten vaikeneminen on ollut lähes huutavaa. Tämä elokuva on siis poikkeuksellinen", Peter von Bagh itse totesi.
Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Sininen laulu -suurteoksessa ei puhuta ollenkaan pohjoissuomalaisesta kulttuurista.
"Puolustuksekseni voin sanoa, että se oli jotenkin alitajunnallista. Olen samalla tavalla pyyhkinyt siitä pois muutakin emotionaalisesti minulle hyvin tärkeää, kuten Sodankylän elokuvajuhlat. Olen jättänyt omat virstanpylväät pois ja häivyttänyt itseni toimijana kokonaan - tähän asti", hän lisäsi.
"Ehkä olen liikaa luottanut ja luotan edelleen, että tulos on henkilökohtainen, kun objektivoin asioita ja yritän näyttää puolueettoman asetelman. Helsinki, ikuisesti -kaupunkidokumentistani on sanottu, että se on erittäin henkilökohtainen, vaikkei siinä minua mainita sanallakaan. Mielenkiintoista", von Bagh mietti.
Oulu on silti merkittävä osa professorin elämää ja nykypersoonaa.
Muisteja-elokuvan tekemisen von Bagh koki sekä olennaisena että velvoittavana. Hän myönsi, että hänen mielestään lapsuuden ja nuoruuden paikka on aina paras, koska siihen tiivistyy niin paljon, koko elämisen suuri illuusio.
"Elämäni käsikirjoitus on syntynyt Oulussa, sen perinteikkäässä Lyseossa, siellä toimineessa elokuvakerhossa. En ole esimerkiksi koskaan saanut kirjoittamisen tai elokuva-alan koulutusta minuuttiakaan. Se ei koskaan tullut mieleenikään", hän myönsi.
Lisäksi hänen mielestään Oulu on kuvauskohteena lupaavan ristiriitainen.
"Etenkin kun pohjaksi asettuu viattoman ikäkauden ehjä muisto. Sitä paitsi Helsinkiä on filmattu loputtomasti, Oulusta meillä ei ole melkein mitään - paitsi amatöörikuvat, perhealbumit ja luokkakuvat. Kymmenkunta Oulussa käynyttä uutiskatsausta on arvioni mukaan riittävä pohja hyvinkin laajapohjaiseen selvitykseen", hän perusteli.
Tässä elokuvassa hän käytti muun muassa materiaalia Pohjois-Pohjanmaan museon ja Oulun taidemuseon kokoelmista, Kalevan arkistosta, Yleisradion filmiarkistosta ja yksityishenkilöiden komeroiden kätköistä, helmiä esimerkiksi perinteikkään Hammarin perheen kaitafilmeistä.
"Ehkä aineiston saatavuus eli vähyys kuitenkin kuvastaa sitä, millainen materiaalin vähyys oli vallalla muutoinkin 50-luvulla", hän mietti.
Useita dokumenttielokuvia ja mittavan elämäntyön tehnyt professori ei pidä itseään edelleenkään suurena taiteilijana tai elokuvantekijänä.
"En ole koskaan valinnut ammattitaiteilijan uraa. Olen aina ollut jotakin muuta, ehkä senkin takia, että olen voinut vedota, että elokuvat ovat vain harrastus, joten häpeäntunne on ollut helppo pitää loitolla."
"Elokuvat ovat kuitenkin olleet koko maailma. Niistä ja niiden muistoista voi luoda fiktion ja unelman ulottuvuuden, joka kertoo ylipäätään, mitä elämästä nyt ja silloin yritettiin nähdä", professori muotoili.
Artikkelin lähde Kaleva