Kuvien puutarhuri

Taidekirja
Taiteelle koko elämä - Tuomo Sepon kokoelma. Toimitus Tarja Kekäläinen. Tekstit Leena Ahtola-Moorhouse, Anna-Riikka Hirvonen, Tarja Kekäläinen, Kai Linnilä, Kaisu Mikkola, englanninkieliset tiivistelmät. Oulun taidemuseon julkaisuja 58, 2013. 184 sivua.

Muotokuvassa Puutarhuri, 1997, malli katsoo tyynesti, kuin isällisesti lapsiinsa, puutarhaan ja taiteeseen kuvan ulkopuolella. Kaikki ei ole vielä valmista, paljon on vielä tehtävä.
Tapani Raittilan maalaama muotokuva 60-vuotiaasta taiteenkerääjästä, opettajasta, musiikinystävästä ja luontoa monimuotoisesti harrastavasta kajaanilaisesta Tuomo Seposta (s. 1937) nousee geometriselta rakenteeltaan renessanssimuotokuvien perinteistä.
Kuvassa on värien voimaa, mutta myös pohjoista kuulautta ja viileyttä. Se ikään kuin ennakoi Sepon vapautumista päivätyön rutiineista ja keräilykohteiden hiljaista muuntumista värikylläisiin maalauksiin, vaikkapa Rafael Wardin kukkiin.
Nyt kolmetoista vuotta myöhemmin on juhlan aika. Sen kunniaksi henkilöstä Tuomo Seppo ja hänen taiteestaan on Oulun taidemuseo julkaissut komean, sisällöllisesti ja ulkoisesti mittavan kirjan.
Ja Oulun taidemuseossa on juuri avautunut Sepon museolle 2009 lahjoittaman taiteen "4. kattaus, herkut pohjalla," kuten eräs taidealan edustaja luonnehti.
Kirjan ensimmäinen artikkeli, Kai Linnilän Pikkukaupungissa 1950-luvulla avaa näkymän 60 vuoden takaiseen Kajaaniin.
Artikkeli on Linnilän omakohtaisesti kokema ja piirtämä sosiologinen kartta kaupungin asukkaiden sosiaalisista suhteista, kiintopisteinään koulut, seminaari, tehtaat. Ne muutamat taiteilijat sekä taiteenystävät nousevat karttapohjasta keskiössään metsänhoitaja Einar Reuter eli taiteilija H. Ahtela.
Kajaanilaissyntyisen Linnilän artikkeli voisi myös olla häntä viisi vuotta vanhemman Tuomo Sepon kirjoittama. Muut artikkelit osoittavat, että Sepon varhaiset taidekokemukset ovat muodostuneet Kajaanissa niin perin samalla tavalla.
Nämä kirjoitukset käsittelevät Tuomo Sepon henkilöhistoriaa, taidekokoelman kertymisen vaiheita, kokoelman taiteen ominaisuuksia sekä taiteilijoita.
Tuomo Seppo kuvataan nykyajan taidemesenaattina, ei renessanssiruhtinaana, vaan taustalla koko maankin laajuisesti vaikuttavana harmaana eminenssinä.
Tekstien mukana Tuomo Sepon henkilökohtainen taiteilijaverkosto ja lukijan tiedot taiteilijoista laajenevat maan laajuisiksi. Taiteen historiakin tulee tutuksi sitä mukaa, kun Tuomo Seppo kiinnostuu yhä enemmän vanhemmasta, esimerkiksi Sigrid Schaumanin taiteesta.
Puutarhanhoitoakaan ei unohdeta. Eikä sitä, ettei taidekokoelma koskaan synny laskelmoiden, vaan siinä on aina sijansa tunneimpulsseilla, henkilösuhteilla sekä tärpätin ja värien tuoksuilla.
Päällekkäisyyttä teksteissä on jonkin verran, mutta kertaus on opintojen äiti.
Kaisu Mikkolan artikkeli palaa sitten lopussa pohjoiseen, omakohtaisiin ja tuttavien kokemuksiin Kajaanista, taidekokoelmasta, sen taiteilijoista ja keräilijästä itsestään. Tekstissä on samaa itse koettua intiimisyyttä kuin Linnilällä.
Mutta kaikki artikkelit tallentavat runsaasti ja arvokkaasti osia Suomen taiteen tähän saakka suusanallisesta historiasta.
Jos jotain kirjaan toivoisi lisää, niin kuvateksteihin merkintää, milloin teos on hankittu Tuomo Sepon kokoelmiin. Sekä loppuun kokonaisluetteloa Oulun taidemuseolle lahjoitetusta Sepon taiteesta ynnä tietoa, missä neljästä näyttelystä mikin teos on ollut esillä.
Ja Hugo Simbergin maalauksen Haavoittunut enkeli kuvatekstissä tulisi olla - varmuuden vuoksi - lisäys, että teos kuuluu Ateneumin kokoelmiin.
Riitta Mäkelä

Artikkelin lähde Kaleva