Artikkelin lähde Kaleva
Jussi Lähdesmäki teksti
Jukka-Pekka Moilanen kuvat
"Tällä menolla tuleva sukupolvi hautaa omat lapsensa", Pertti Sankilampi tokaisee tervehdysten vaihtamisen jälkeen. Hän istuu mökkinsä yläkerran olohuoneessa Rokualla ja sanoa paukauttaa heti sen, mikä on hänestä tärkeintä.
"Enää ei ymmärretä, että nuorena saadusta liikunnan kipinästä syttyy liekki, joka pitää ihmisen lämpimänä ja toimintakuntoisena elämän loppupuolella. Nykyisellä liikunnan määrällä se elämän loppupuoli alkaa tulevilla polvilla liian varhain."
Sankilampi hiihti kuluneen talven aikana 2 300 kilometriä. Vaikuttava määrä kenelle tahansa, ja hän on hiihtänyt ne pelkästään tasatyönnöllä.
67-vuotias eläkeläinen ei anna vaikutelmaa elämän loppupuolella olevasta miehestä.
"Mitä Hakulinen", kysyi kirvesmies Väinö Siltavirta Pertti Sankilammelta aina kun pikkumiehen Kempeleessä tapasi. Sankilampi oli 5-vuotiaasta saakka hiihtänyt ankarasti kotitalonsa pelloissa ja tokaissut tomerasti Siltavirralle, että hänestäkin tulee Veikko Hakulinen.
"Ihailin Hakulista ja ihailen vieläkin."
Ei tullut pojasta Veikko Hakulista, tuli Pertti Sankilampi, seitsenkertainen paralympiavoittaja ja seitsenkertainen vammaisurheilun maailmanmestari. Ja vaikka mitä muuta.
Kempeleen nuoren maanviljelijän elämä sai uuden - näin jälkeenpäin katsottuna onnekkaan - suunnan vuonna 1966, kun Sankilampi oli 21-vuotias. Intomielisen hiihtäjän jalka kipuili armeijan harmaissa, ja lopulta kävi karmeasti ilmi, että siinä oli luusyöpä. Se piti katkaista, amputoida reidestä.
"Ei se annettu uusi suunta silloin tietenkään onnekkaalta tuntunut. Ajattelin, että tässäkö se nyt oli, kaikki."
Nuoren miehen korvissa kaikuivat Pekka Tiilikaisen maagiset olympiaselostukset, suomalaisten hiihtosankarien juhlitut uroteot, ja silloin ne, Sankilammen suuret unelmat, riistettiin jalan mukana. Hän oli juuri päässyt Hiihtoliiton valmennusrinkiin, ja armottoman harjoittelijan tavoite oli vuoden 1968 Grenoblen olympialaisissa.
Mutta onnellisen suunnan ensiaskeleet otettiin juuri samaan aikaan, tosin ilman toista jalkaa.
Pertti oli löytänyt Sirkka Keräsen. Nuoret kihlautuivat marraskuussa juuri ennen kuin Pertti lähti sotilassairaala Tilkkaan, kahdella jalalla. He avioituivat helmikuussa, kun Pertti oli yhden jalan varassa.
"Tahdon", nuori mies lausui keppeihinsä nojaten, sillä tuolloin hän ei ollut vielä saanut ensimmäistä proteesiaan.
"Nykyään haaveillaan satuhäistä ja jaksetaan niiden jälkeen olla kolme vuotta naimisissa. Meillä se meni toisin", Sirkka lausuu rauhallisesti mökin keittiöstä alakerrasta.
"En missään vaiheessa vaipunut masennukseen. Minulla oli kumppani", Pertti sanoo.
Sankilampi oli vuonna 1966 aloittanut sydänvaivoista kärsineen isänsä jatkajana perheen maatilalla Kempeleessä. Sekin homma meni jalan mukana.
Sankilampi kävi ensimmäisellä hiihtolenkillään proteesin kanssa vuonna 1967. Kaikki piti opetella uudestaan, mutta sillä reissulla miehessä heräsi uudestaan unelma olympiakullasta.
"Olin kuullut jo 60-luvun lopulla, että talvilajien paralympialaiset järjestetään vuonna 1976. Asetin tähtäimen niihin. Pidin tarkkaa kirjaa harjoittelusta ja hankin itselleni A-valmentajatutkinnonkin."
Samaan aikaan kun Sankilampi harjoitteli määrätietoisesti paralympialaisiin, hän kävi säännöllisesti kontrolleissa, joissa tarkkailtiin, onko luusyöpä levinnyt. Tauti on aggressiivinen, eikä ennuste ollut paras mahdollinen.
"Ne olivat pelottavia reissuja. Kuvien ottamisen jälkeen piti odottaa tuloksia parikin tuntia. Tunnit tuntuivat pitkiltä odotushuoneessa, kun joka kerta odotteli kuin mahdollista kuolemantuomiota. Mutta etäispesäkkeitä ei löytynyt. Onneksi."
Vuonna 1976 Sankilampi nousi Örnsköldsvikin paralympialaisten korkeimmalle pallille. "Maamme-laulu soi. Se oli yksi elämäni tärkeimmistä ja mieleenpainuvimmista hetkistä."
Sitä seuraavina vuosina Sankilampi hiihti itsensä kansainvälisen vammaisurheilun ikoniksi. Kilpaura päättyi vuonna 1990.
Hiihtouraan mahtuu vaikka minkälaisia muisteluita. Kenttäkuulutuksissakin hän oli milloin "Sänkylempi", milloin "Sänkilampi".
Sankilampi on leppoisa kertoja, sopivasti vitsikäs, viisaskin.
1980-luvulla Kempeleen kuntohirmu hiihti Tervahiihdon yleisen sarjan 75 kilometriä aikaan 4.16. Sarjan voittajakolmikko tuli maaliin ajassa 4.03.
"Pompin yhdellä jalalla kisan jälkeen saunaan, ja kolme kärkimiestä oli jo lauteilla. Ilomantsin urheilijoiden Teuvo Karjalainen ravisteli käsiään löylyssä ja valitteli, kuinka hänen kätensä menivät kisan aikana ihan poikki."
"Mitä nää valitat, mulla meni jalka", Sankilampi kertoo todenneensa. Häntä naurattaa.
Miehet ihmettelivät, hiihtikö yksijalkainen Sankilampikin Tervahiihdon. Sankilampi vastasi hiihtäneensä ja että aika oli 4.16.
"Karjalainen sanoi, että sehän on neljällä kympillä yksijalkaiselle hiihtäjälle kova aika. Hän ei sanonut enää mitään, kun kerroin hiihtäneeni saman 75 kilometriä kuin hänkin."
Sankilampi suhtautuu vammaansa luontevasti ja huumorilla. Tarina kertoo ylpeydestäkin, mutta leuhkaksi miestä ei voi sanoa. Nöyrästi ylpeäksi voi sanoa.
Ei kaikki kuitenkaan hiihtoa ole ollut. Amputoitu jalka johdatti miehen Oulun invalidiyhdistyksen toiminnanjohtajaksi lähes 30 vuodeksi.
Sankilammen työuran kruunu oli, kun hänet vuonna 2003 kutsuttiin vammaisten palveluita tarjoavan Oulun Rehapoliksen johtajaksi. "Olin siinä jo alusta suunnittelussa mukana."
Sankilammesta kertoo paljon se, että hän soittaa tapaamista seuraavana päivänä. Hän haluaa korostaa, ettei Rehapolis suinkaan hänen ansioitaan ollut. Ettei tule väärää kuvaa, vaikka sellaista kuvaa ei tullut alun alkaenkaan.
Sankilampi yhdistetään usein maailmanmenestykseen nousseeseen sykemittariin.
"Tapasin silloisen Oulun yliopiston sähkötekniikan professorin Seppo Säynäjäkankaan Köykkyrissä ladulla vuonna 1975. Siitä se lähti."
"Sanoin hänelle, että tarvittaisiin sellainen mittari, joka mittaa urheilijan sykkeen oikein ja vaivattomasti."
Siitä lähti liikkeelle teknologinen vyöry, josta tuloksena on maailmanluokan tuotemerkki Polar.
Omakotitalon velat rasittivat tuolloin Sankilampea, eikä hän Säynäjäkankaan pyynnöstä huolimatta lähtenyt mukaan sykemittaribisneksen kehittämiseen. Hän kyllä alkoi ensimmäisten laitteiden puolestapuhujaksi. Hän muistaa kuinka meni esittelemään sykemittaria Suomen Hiihtoliiton silloisille napamiehille.
"Sanoivat että vie helvettiin se rakkine", Sankilampi hymähtää.
Kymmenen vuotta sen jälkeen samat napamiehet kättelivät Sankilampea Polar-yhtiön pääkonttorin ala-aulassa, kun Hiihtoliiton valtuusto saapui Kempeleen kunnan ja sykemittaritehtaan vieraaksi.
Kättelyn yhteydessä Sankilampi antoi katseensa kiertää hulppeassa aulassa ja totesi ykskantaan:
"Tämmönen rakkine siitä sykemittarista tuli."
"Jalan menetys minut tavallaan vei kunnallispolitiikkaankin", Sankilampi miettii.
Keskustalainen Sankilampi on nyt Kempeleen valtuuston toinen varapuheenjohtaja oltuaan kunnanhallituksen puheenjohtajakin 14 vuotta. "Santeri Alkio, hän on oppi-isäni. Haluan olla heikomman puolella. Yhteiskunnan nykyinen ahneus on minusta aivan kauheaa."
Kunnallisneuvos Sankilampi päätti vuonna 2007, ettei enää eläkkeellä jatka kunnallispolitiikassa ja vuosi 2012 saa olla viimeinen.
"Pyörsin päätöksen, sillä halusin olla säilyttämässä ja puolustamassa niin sanottua Kempeleen mallia. En liittäisi Kempelettä Ouluun", hän sanoo.
Mitä jatkossa, muuta kuin hiihtoa, tietenkin?
"Vammaisten ja sotainvalidien tukihenkilötoimintaa en lopeta koskaan. Oma liikunta ja vammaisliikunnan edistäminen ovat sen lisäksi tärkeimmät tehtäväni."
Sankilampi on mukana vammaisten vertaistukiryhmässä, joka auttaa muun muassa kohtalotovereita, joille on tehty amputaatio tai jotka valmistautuvat siihen.
"Silloin mielessä on valtavasti kysymyksiä eikä juurikaan vastauksia. Minun ja meidän tehtävämme on antaa vastauksia, koska meillä niitä on. Antaa toivoa ja uskoa, että elämä voi amputoinnista huolimatta jatkua hyvinkin rikkaana."
"Ja tämä on tärkeää: Sirkkaa kiitän. Hän tuolla alakerrassa nytkin kattiloita kolisuttelee", Sankilampi hymähtää.
Alakerrasta kuuluu leikkisä vastaus:
"Minä olen meillä talonmies, teen oikeastaan vähän kaiken."
"Kyllähän se niin on", Pertti vastaa hymyillen.
Artikkelin lähde Kaleva