Velikullan viimeinen tervehdys

OULU Nivalasta hiljattain Ouluun muuttaneelle Heikki ja Loviisa Kemin perheelle lokakuu vuonna 1923 oli odottamisen aikaa. 25. lokakuuta Kemin suurperheessä päivänvalon näki Frans Lauri.

Lauri aloitti kansakoulunsa Kajaanintullin koulussa, jota tutummin nimitettiin Vattihuusin kouluksi, koska koulu oli aiemmin toiminut köyhäintalona (fattighus).

Nuorempi veli Heino on muistellut, ettei vilkas Lauri ollut koulunkäynnistä kovin kiinnostunut. Tavallisin vastaus läksyistä kysyttäessä oli Laurin tokaisu: ”Meillä on huomenna kaksi tuntia veistoa, laulua ja uskonnosta vanha läksy.”

”Lauri se oli semmoinen iloinen ja vilkas kaveri, hyvin temperamenttinen velikulta täynnä oivallisia sutkauksia. Keskuskansakoulun johtajaopettajana oli Yrjö Heinämaa, jota sanottiin Heinävaariksi. Joku naulasi hänen kalossinsa puulattiaan kiinni. Luokkatoverit epäilivät teosta Lassia, joka ei kyllä sitä ainakaan minulle suoraan tunnustanut”, samalla luokalla ollut serkku, Veikko Kemi kertoo.

Talvisota kotona

Talvisodan tapahtumia Lauri seurasi vielä kotoaan. Isoveljistä Väinö, Artturi ja Leevi olivat rintamalla.

Talvisodassa Oulua pommitettiin erityisen raskaasti uudenvuodenyönä 1940. Tuolloin Lauri löysi jostakin pommin sytyttimen, jonka hän kantoi kotiinsa. Sitä he sitten tutkivat yhdessä pikkuveli Heinon kanssa. Isä jossakin vaiheessa hoksasi poikien vaarallisen leikin ja komensi, ettei tuommoisten kanssa saa leikkiä.

Isä-Heikki heitti sytyttimen hellaan, jonka päällä oli pottukattila. Ennen pitkää se poksahti korkealle ilmaan ja pojat pinkaisivat pakoon saman tien. Kun kotiin uskallettiin takaisin, edessä oli kurinpalautus.

Kun Lauri varttui mieheksi, hän hakeutui Kalevaan töihin vuonna 1940, kirjaltaja- eli latojaoppilaaksi. Silloin hän sai lempinimen Kilikuri, olisiko lempinimen kantasana juontanut juurensa ilkikurisesta.

Armeijaan A-luokassa

Jatkosodan hyökkäysvaiheeseenkaan Lauri ei vielä joutunut. Kutsunnoissa hän kävi 29. joulukuuta 1941, kaksi päivää sen jälkeen, kun hänen Leevi-veljensä oli kaatunut Kiestingissä.

Lauri astui suorittamaan asepalvelusta Oulun kasarmille 18. tammikuuta 1942. Palvelusluokaksi määrättiin A II.

”Muistan, kun sotilaat marssivat Torikatua pitkin 1942. Vääpeli huusi joukkueelle, että sen oli laulettava marssiessaan. Laitakadun kohdalla ryhmä aloitti laulun, huiskutin Laurille ja lähdin kävelemään hänen rinnallaan”, muistelee Laurin veljenpoika Raimo Kemi.

”Lauri oli vedellyt tosi korkealta otsankaan rypistymättä. Tätä taitoa Lauri oli kuulemma käyttänyt mummojen ihastukseksi niin, että silmät olivat kastuneet”, muistaa Tapani Kemi isänsä Heinon kuvailleen.

Koulutus rintamalla

Sotaan Lauri lähti 29. heinäkuuta 1942, silloisen armeijakoulutuksen enimmän osan hän suoritti ikäluokkansa lailla itse sodassa. Hänet komennettiin ensin III armeijakunnan henkilötäydennyskeskuksen 1. komppaniaan kiväärimieheksi, mutta jo syyskuussa tuli siirto JR 53:n 7. komppaniaan.

”Kun Lassi oli lähdössä rintamalle, hän heitteli minua ilmaan ja kevensi sotaan lähdön tuomaa ankeaa mielialaa, että ei tässä surra.”, muistelee siskon poika Jouko Sippola.

Lauri ehti käydä tapaamassa myös työkavereitaan. Esimies naureskeli, että ”pidä huolta ettet kaadu, muuten panen kuolinilmoituksessa nurinpäin kuvalaatan lehteen”, muistaa veljenpoika Heikki Kemi isänsä Heinon kertoneen.

Sotilaskantakortin ja sotilaspassin tietojen mukaan Lauri Kemi olisi ottanut osaa puolustustaisteluihin Uhtuan länsipuolella. Sieltä suunnalta lienee tullut 4. marraskuuta 1943 päivätty kirje siskon lapsille.

”…Muuten tänne on tullut talvi, joko siellä on lumi satanut maahan. Eikö se ole eri häiskä kun tulee se talvi. Poika on jaksanut hyvin, parta kasvaa, ja lomalle tullaan parin kuukauden kuluessa ehkä joulun pyhinä ollaan kotona sitten taas ja lauletaan joulupukkia vai mitä. Terv. Lassi-poika.”

Jatkosodan loppuvaiheessa kovin vihollisen hyökkäyspaine osui Karjalan Kannakselle, ja sinne Laurinkin komppania jossakin vaiheessa Uhtualta siirrettiin.

Viimeiset terveiset

Noskuanselän itäpuolelle Antreaan päättyi Lauri Kemin elämä 20 vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä, mitä ilmeisimmin tuohon mainittuun vihollisen keskitykseen. Sotapäiväkirjassa mainittu kivikkoinen maasto tarkoitti sitä, etteivät sotilaat pystyneet kaivamaan kunnollisia poteroita suojakseen vihollisen tulihelvettiä vastaan.

Aiemmin komppanian sotapäiväkirja tallensi sekä kaatuneet että haavoittuneet nimillä, mutta tässä kohdassa ei ole enää mainintaa. Kenties määrä oli liian suuri ja toisaalta aikaakaan liian tarkkoihin kuvauksiin ei ollut vihollisen koko ajan päälle hyökätessä.

Suvun keskuudessa on liikkunut muisto, että Lauri olisi kaatunut kranaatin täysosumasta. Seuraavana päivänä komppanian sotapäiväkirja kuittasi tapahtumat lyhyesti:

”29. kesäkuuta. Aamulla saimme nukkua vähän aikaa. Tappiomme ovat melkoiset. Tänään on hiukan rauhallisempaa. Kuuma päivä.”

Virallinen ilmoitus Laurin kaatumisesta tuli Oulun sotilaspiirin esikunnasta päivämäärällä 29.8.1944, mutta Lauri oli jo ehditty haudata kuukautta aiemmin Oulun sankarihautaan.

Hautajaisten jälkeen Kemin perhe oli kokoontunut kuuntelemaan radiota. Toivelaulukonsertissa sotamies Lauri Kemi lähetti rakkaalle kotiväelle Ouluun terveisiä ja toivoi kappaletta Kodin kynttilät. Näin Lassi-pojalta saatiin vielä viimeinen tervehdys - jota nuori mies tuskin oli viimeisekseen ajatellut. Perhe hiljentyi kyyneliin laulua kuunnellen.

”Illan rauha kun syliin maan sulkee varjot puistojen kun hämärtyy, aatos taas aikaan menneeseen kulkee, kotiin kauaksi kaipuuni käy. Illoin kynttilät siellä kun syttyy, unelmissain mä siell´ olla saan. Kodin kynttilät lämpöisin liekein, teitä unhoita en milloinkaan.”

JUKKA HALONEN

Kirjoittaja on Frans Lauri Kemin Artturi-veljen tyttären poika

Tuntematon sotilas. Oululainen sotamies Lauri Kemi astui palvelukseen 18. tammikuuta 1942. Hän kaatui jatkosodan lopulla 28. kesäkuuta 1944 Antreassa 20-vuotiaana

Artikkelin lähde Kaleva