Veteraanit nauttivat viimein kunnioitusta

Lassi Karppinen

OULU Kunnioituksesta ja arvonannosta rintamaveteraaneille on vihdoinkin tullut itsestään selvyys, iloitsee Oulun yliopiston Suomen ja Skandinavian historian professori Jouko Vahtola.

Vahtola ihmettelee kuitenkin, miksi veteraanien itsenäisyyden puolesta tekemien tekojen merkittävyyden tunnustamiseen meni niin kauan.

”Paljolti on varmasti kysymys ajan hengen vapautumisesta. Vasta 1980-luvulta lähtien Suomi itsenäistyi poliittisesti ja henkisesti.”

Vahtola pitää tärkeänä veteraanijärjestöjen jäsentensä sosiaalisen aseman ja arvostuksen kohentamiseksi tekemää työtä.

”Vähitellen se johti tuloksiin. Veteraanien etuuksista ja palveluista, rintamaeläkkeistä ja -lisistä, kuntoutuksesta ja asumistukijärjestelmästä säädettiin 1970- ja 80-luvulla lakeja, jotka paransivat varsinkin heikoimmassa asemassa olleiden veteraanien elämäniltaa.”

Elossa olevia suomalaisia sotaveteraaneja on 135 000 ja heidän keski-ikänsä on yli 82 vuotta. Oulun apulaiskaupunginjohtajan Matti Pennasen mukaan yhteiskunnan tuleekin suunnata vanhustenhuollon tukitoimintoja veteraaneille.

”Kuntoutuksen merkitys ikääntyvän veteraanin ja sotainvalidin kohdalla on tärkeä sekä fyysiseltä että psyykkiseltä kannalta. Heidän puolisonsa vaativat myös kuntoutusta.”

Oulussa asuu 3 000 veteraania. Heillä on oikeus ilmaisiin kaupunkiliikenteen matkalippuihin ja mahdollisuus pysäköidä autonsa maksutta kaupungin paikoitusalueille.

Kaupunginhallitus on päättänyt, että veteraanien ja heidän puolisoidensa hallinnoimien vuokratonttien vuokria ei koroteta heidän elinaikanaan.

Kansallista veteraanipäivää vietettiin kansalaisjuhlan merkeissä lauantaina Oulun Madetojan salilla, joka täyttyi paikallisista sotaveteraaneista puolisoineen ja saattajineen.

Tämän vuoden veteraanipäivän teemana oli kotimaa. Valtakunnallinen päätapahtuma järjestettiin Espoossa.

jukka leinonen

Kirjailija Heikki Turunen:

Kloppien puhuttava veteraanien töistä

Liisa Lehto-Peippo

MERIJÄRVI ”Jos itsenäisen Suomen luojien pojat, myö klopit, eivät puhu heidän töistään, sodan kauheuksista ja rauhan arvosta, kauneudesta ja työn arvokkuudesta, pian ei puhu kukaan”, sanoi kirjailija Heikki Turunen Merijärven veteraaneille heidän 15:nnessä veteraanipäivän juhlassaan.

Eläväiseen ja letkeään tyyliinsä puhellut Turunen liikuttui itsekin muistellessaan veteraani-isäänsä ja veteraaniappiukkoaan, joka oli jonkinlainen rekka-auton alle kuolleen isäukon korvike.

Turunen totesi alkavansa itsekin olla jo harmaa ikämies. ”Silti tunnen aina itseni pojanklopiksi joutuessani puhumaan isäni sukupolveen kuuluville vanhoille arpisille rintamajermuille ja kotirintaman naisille ja lotille.”

”Oikeastaan en kovin mielelläni heille puhuisikaan, kun tuntuu, että tämmöisen mokoman suupaltin olisi piettävä turpansa kiinni semmoisten miesten ja naisten aikana.”

”Rintamassa on aukkoja, viimeiset ruodut horjuvat. Hirveän kaukana ei ole aika, jolloin heidän lapsensa, siis meikäläiset suuret ikäluokat, ovat ainoita, joilla on edes jonkinlaisia kokemuksia sodasta, isien arpien kautta jos ei muuten.”

”Me olemme sodan varjossa syntyneitä, meidän on tehtävä kaikkemme, että edes toisen käden lähitieto sodan kauheudesta välittyisi seuraaville polville ja että sotaa ei enää koskaan tulisi”, sanoi Turunen ja totesi, että myös kirjailijan lahjan saaneen pitää kirjoittaa joskus myös sodasta ja veteraaneista, isiemme saavutuksista ja heidän kärsimyksistään.

”Mielestäni se on velvollisuutemme, vaikka se maksaisi Finlandia-palkinnon”, hän sanoi.

Sotaveteraani Heikki Pohjanen totesi olevan mukava kuulla tällaisen kuuluisuuden mietteitä itsenäisyydestä ja siitä millä hinnalla se on ostettu. ”Se on ostettu taakalla, kyyneleillä ja verellä, Pienestä Merijärven pitäjästäkin kaatui 80 miestä”, Pohjanen totesi.

Pohjasen mielestä Turusen tyyli poikkesi juhlapuheesta, mutta oli kuulijan mieleen.

Vierellä juhlassa istunut puoliso Toini Pohjanen on lukenut joitakin Heikki Turusen kirjoja. ”Poika on nähnyt joka päivä sotavammaisen isänsä ongelmat. Puhujan sanat olivat rehellistä ja suoraa puhetta, jota harvoin kuulee.”

Liisa Lehto-Peippo

Artikkelin lähde Kaleva