Seurakunnissa reagoidaan hitaasti

Jumalanpalvelusuudistus ei toistaiseksi ole lisännyt kirkossa käyntiä

OULU Adventtina 2000 Suomen evankelisluterilaisissa seurakunnissa käyttöön otettu uudistunut jumalanpalvelus ei ensimmäisenä vuonna onnistunut lisäämään kirkossa kävijöiden määrää. Kirkon toimintatilastot vuodelta 2001 osoittavat sunnuntaisiin pääjumalanpalveluksiin osallistuneiden määrän laskeneen vajaat neljä prosenttia.

Tilastojen mukaan jokainen kirkon jäsen osallistui keskimäärin yhteen pääjumalanpalvelukseen vuodessa. Viikoittain osallistuneita oli vain 2 prosenttia kirkon jäsenistä.

Ahkerimmin jumalanpalveluselämään osallistuivat Porvoon ja Kuopion hiippakuntien seurakuntalaiset. Oulun hiippakunnan tilastoja kaunistavat maaseurakunnat, joiden kirkkokansa oli keskiväkiluvusta mitaten 4,6 prosentillaan maan toiseksi ahkerinta. Pohjoisen Suomen kaupunkiseurakunnat ylittivät valtakunnallisen keskiarvon vain vaivoin.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalveluselämän ja musiikkitoiminnan johtaja Kai Vahtola huomauttaa kuitenkin, että jumalanpalvelusuudistuksen onnistuneisuutta tai toimivuutta olisi tarkasteltava pitemmällä perspektiivillä.

Karjasillan kirkkoherra Juhani Lavanko myöntää, että kirkossa kävijöiden kokonaismäärä on laskenut. Muutos ei hänen mukaansa ole kuitenkaan ollut merkittävä. Sen sijaan ehtoolliseen osallistuneiden määrä on kasvanut Karjasillan seurakunnassa lähes tuhannella. Tätä selittää messujen määrän lisääntyminen.

Vanhaa kaavaa kaivataan

Jumalanpalveluksen uudistaminen vei arvioiden mukaan paitsioon osan vanhempaa väkeä. Myös kirkkoherra Lavanko sanoo muutosvastarinnan olleen suurinta tässä joukossa seurakuntalaisia. ”Luulen etteivät he ole mieltäneet uudistuksen sisältöä”, hän toteaa.

Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kappalainen Martti Pennanen yhtyy Lavangon havaintoihin. Hän arvelee, että kaavan muuttaminen ei niinkään selitä passiivisuutta. Vieraantumiseen on hänen mielestään monia muita syitä.

Oulussa myös radioidaan jumalanpalvelus joka sunnuntai. Pennasen mukaan moni kokee yhteyden tätäkin kautta.

Jos uudistus ei vielä olekaan lisännyt aktiivisuutta seurakuntalaisten keskuudessa, ainakin vuoropuhelua siitä, mitä seurakunta- ja jumalanpalveluselämän tulisi sisältää, se on kasvattanut.

Uudistukseen mukautumisen hitaudesta oivana osoituksena Pennanen näkee sen, että syyskuun Oulun päivinä järjestettävään perinnejumalanpalvelukseen osallistuu aina väkeä sankoin joukoin.

Pennasen mukaan puhetta on riittänyt ainakin siitä, että uudistettu jumalanpalvelus olisi rauhaton. ”Tällä viitataan siihen, että messuun osallistuu nyt enemmän tekijöitä”, hän sanoo. Uudistuksen keskeinen muutos olikin siinä, että seurakunnan rivijäsenet toimivat virkamiesten rinnalla esimerkiksi tekstin lukijoina.

Vuorovaikutusta kaivataan, ja kirkon tehtävä on saada asioista keskustelua aikaan, Pennanen painottaa. Sitä tulisikin miettiä, mikä saa muuttua. ”Seisovassa vedessä ei kasva mikään”, hän kuitenkin huomauttaa.

Martti Pennanen näkisi, että jotain pysyvyyttä on oltava. Peruskuviot, muun muassa saarna, Isä meidän -rukous ja tekstit, jätettiinkin rauhaan uudistamiselta. ”Ne ovat kivijalkoja.”

Hän muistuttaa, että esimerkiksi ortodoksisessa kirkossa muutoksia ei ole tehty. Pennanen uumoileekin, että tämä on houkuttanut kirkkoon uusia jäseniä.

”Ihmiset kaipaavat pysyvyyttä ja pyhyyden kokemista.”

Sankemman porun kuitenkin nosti virsikirjauudistus, jonka kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1986. Tuolloin entisellään säilyi vain kaksi virttä, Tule kanssani, Herra Jeesus sekä Herraa hyvää kiittäkää.

Uusimman version kanssa oltiin otettu opiksi: noin 30 virttä pysyi ennallaan.

Martti Pennanen jakaa monen riviseurakuntalaisen mielipiteen siinä, että uudistus oli liian raju. Hänen mielestään parempi olisi ollut, jos uudet virret olisi lisätty entisten loppuun, kuten vuoden 1938 virsikirjan kohdalla tehtiin.

Kynnys sanankuuloon edelleen korkea

”Lähteminen kirkkoon on yhtä vaikeaa kuin ennenkin. Kynnys on korkea”, Juhani Lavanko puntaroi.

Kai Vahtolan ehdotus jumalanpalveluskasvatuksen lisäämisestä seurakunnissa ei ainakaan täysin saa Karjasillan kirkkoherraa puolelleen. ”Jumalanpalvelus on sellainen, johon heittäydytään. Kaikkia ei voi opettaa siihen”, Lavanko painottaa. ”Yhteyden Jumalaan on lähdettävä ihmisestä itsestään.”

Hän myöntää opetuksen sinänsä olevan tärkeää, ”mutta silläkin on rajansa”.

Karjasillan seurakunnassa onkin pitkällisen uudistusprosessin eri vaiheissa pyritty siihen, että opetuksen on oltava ”sitä itseään”. Ei siis puhumista, vaan toteuttamista, Juhani Lavanko sanoo.

Hyvä esimerkki tämänhetkisestä toiminnasta ovat kanttori Ari Rautakosken järjestämät virsilauluillat, joissa käydään läpi koko nykyvirsikirja osasto kerrallaan.

Messun aika on arkenakin

Oulun tuomiokirkkoseurakunnassa siirrettiin 20 vuotta jatkunutta ehtoomessun perinnettä lauantailta arki-iltaan. Vuodenvaihteesta alkaen kutsu jumalanpalvelukseen on käynyt keskiviikko-iltaisin.

Viikkomessu ei vedä kappalainen Martti Pennasen mukaan paljoa väkeä. Kerrattain osallistujia on 10-20 henkilöä. Seurakunnan ajatuksena on, että näin silti palvellaan pientä ryhmää. Joko niitä, jotka käyvät jumalanpalveluksessa mieluummin keskellä viikkoa tai niitä, jotka haluavat osallistua kaksi kertaa viikossa.

”Jos vaikka yhtäkin ihmistä palvellaan, se on jo arvokasta”, kappalainen Pennanen toteaa. ”Sana menee aina yhdelle ihmiselle kerrallaan perille.”

Samaten seurakuntaelämässä tärkeät toimintamuodot, kuten esimerkiksi sururyhmä, keräävät yhteen vain pienen joukon. ”Näiden onkin oltava muutaman hengen ryhmiä, jotta ne palvelisivat tarkoitustaan parhaalla mahdollisella tavalla”, Pennanen huomauttaa.

Keskiviikkoisin Tuomiokirkkoseurakunnassa on muutakin uutta. Arkiseen työhönsä voi käydä kryptassa kello 8.30 järjestettävän aamuhartauden kautta.

Artikkelin lähde Kaleva