Revontulia ja enkeleitä

Konsertti

Oulun kaupunginorkesterin ja Lapin kamariorkesterin yhteiskonsertti. Johtajana John Storgårds ja solistina Christina Åstrand. Madetojan salissa Oulussa 26.4.

1990-luvun alussa oli säveltäjä Paavo Heinisen nuottihyllystä yllättäen keksitty Uuno Klamin Sinfonian nro 1 käsikirjoitus. Klamin laaja sinfoninen runo Revontulet (Aurore Boréale) op. 38 (1948) ehti olla unohduksissa samassa paikassa 1970-luvun alusta saakka ennen kuin se uudelleen löydettiin.

Vasta pari vuotta sitten nimittäin selvisi sattuman kautta, mikä aarre Heinisellä oli ollut lainassa. Siihen mennessä teoksen partituuri oli jo ehditty rekonstruoida mikrofilmiltä.

Ensimmäisen kerran Revontulet levytettiin vuonna 1997 Sakari Oramon ja RSO:n voimin. Torstai-iltaisessa Oulun kaupunginorkesterin ja Lapin kamariorkesterin yhteiskonsertissa teos tiettävästi kuultiin vasta toista kertaa julkisessa konsertissa kantaesityksensä jälkeen.

Uuno Klami itse piti Revontulia sävellyksistään parhaana. Pohjoisten orkesterien antaumuksellinen yhteistyö ei yllyttänyt epäilemään säveltäjän arviota.

John Storgårdsin johdolla kunnioitettiin Revontulien runollista moni-ilmeisyyttä parhaalla tavalla. Tulkintanäkemys oli voimakas, määrätietoinen, samalla riittävän herkkä.

Yllä mainittu Klamin kommentti pitänee myös tulkita ammattimiehen tyytyväisyydeksi siitä, että suuri orkesteri oli hänellä tosiaankin pysynyt tavallista paremmin hallinnassa ja teemojen työstäminen loogisesti kirkkaana, vaikka Revontulet pyrkii olemaan myös maailmoja syleilevä ”ilmaus ihmishengen pohjattomasta yksinäisyydestä”.

Revontulet ei vaikuta alisteiselta millekään tunnetummalle säveltäjälle tai tyylille. Säveltäjän tunnistaa, eikä hänen taitavuuttaan orkestraation mahdollisuuksien hyödyntäjänä voi kuin ihailla.

Seuraavaksi sitten yhteispohjoissuomalaisille nuottitelineille vaikka Klamin Karjalainen tori (1947)?

Per Nørgårdin Viulukonsertossa Helle Nacht (Valoisa yö) vuosilta 1986-1987 säveltäjä tutkiskelee kaikenlaisia vastakohtaisuuksia ja painotuseroja.

Solisti ei ole kaiken ehdoton napa, vaan pikemminkin yksi jatkuvien perspektiivivaihteluiden kamarimusiikillisista kiintopisteistä.

Nørgårdin sävellys rakentuu verraten sovinnollisesti, mutta lopputulos ei kuulosta menneiden aikojen takaisin palauttamiselta.

Usein orkesteri ottaa itselleen pääosan valokeilasta. Pasuunoissa ilmentyy orkesterin terävin kärki melodisuuden ja muuten vain sovinnollisten vaakatason piirtojen vastapainoksi.

Soolo-osuuden tiiviisti tulkinnut tanskalaisviulisti Christina Åstrand tiesi tarkoin paikkansa. Hän hillitsi itsensä, soitti hyvin tyylikkäästi erehtymättä liian minäkeskeiseen solistisuuteen. Oli vaikea päättää, menikö hän ehkä liiankin pitkälle harmaan suuntaan altruismissaan.

Mutta Åstrand pysyi koko ajan toiminnan keskuksessa. Ilman tätä henkistä läsnäoloa teoksesta olisi jäänyt puuttumaan paljon, sillä mistään maailman viulukirjallisuuden kärkiteoksestahan ei ole kyse.

Einojuhani Rautavaran myyntimenestys, Sinfonia nro 7 lisänimeltään Angel of Light (1994-1995), ei enää jaksanut nousta soitollisesti ihan samanlaiseen yhtenäisyyteen kuin Klami-harvinaisuus konsertin alussa.

Heti sinfonian ensiosassa olisi viulujen soinnissa ollut vielä viimeisteltävää, ja muun muassa trumpettisektio soi koko teoksen ajan epätasaisesti, mikä pisti korvaan trumpeteille sinfoniassa lankeavan eturivin roolin vuoksi.

Yleensäkin sen sijaan, että Rautavaaraa olisi tarjoiltu vapaasti ja tuoreena ensimmäistä kertaa Oulussa, kuultiin ajoittaista pakkorutistusta.

John Storgårds pyrki kuitenkin hyödyntämään suuren kokoonpanon leveydet ja laveudet maksimaalisesti. Hän järjesti runsaasti tilaa julistuksille ja antoi raudankin maistua, kun se aika kohdalle sattui.

ESKO AHO

Arkisto

Ihmisen yksinäinen sielu. ”Revontulet voivat olla paljon enemmän kuin pelkkää pinnallista valojen leikkiä taivaalla. Ne voivat olla ilmaus ihmishengen pohjattomasta yksinäisyydestä”, kirjoitti säveltäjä Uuno Klami (1900-1961).

Artikkelin lähde Kaleva