Tekniikka jyllää Saharassa

Tanssiensi-ilta

Sahara. JoJon - Oulun Tanssin Keskuksen osatuotanto. Tuotanto Pirjetta Mulari/Nomadi-tuotanto. Kantaesitys Oulussa NuKussa 25.4. Koreografia Alpo Aaltokoski. Video-ohjaaja Tapani Launonen. Videokuvaaja J-P Passi. Videoleikkaus Launonen & Passi. Valo-/ ja lavastussuunnittelu Tarja Ervasti. Musiikki- ja äänisuunnittelija Mikko Hynninen. Pukusuunnittelija Marja Uusitalo.

Alpo Aaltokoski löysi passinsa eli nytkin teoksessaan käyttämän videoryhmän - Tapani Launonen & J-P Passi - tuotantoon, joka sekin sai ensi-iltansa Oulussa. Kyseessä oli Lupauksia, duetto Alpokoskelle itselleen ja Pirjo Yli-Maunulalle.

Lupauksia oli tapaus, oululaisittain ja laajemminkin. Se toi hauskalla ja muikella tavalla esiin liikkuvan kuvan hyödyt.

Sahara käyttää myös liikkuvaa kuvaa, heijastaa seinään ja lattiaan, mutta nyt on menty vielä monta askelta eteenpäin. Kuvilla ei enää missään tapauksessa kerrota vitsejä, pikemminkin ollaan siinä suunnassa, että reaalista materiaalista rakennetaan jotain ei-reaalisen näköistä. Tai sitten sukelletaan niin mikropuolelle, että hiekanjyvä poikineen alkaa olla todenpaa kuin tosi.

Saharan kuvakenttä on siis väliin huikaisevan kaunis.

Liikunnallisen kentän komein osio vielä tässä ensi-iltavaiheessa löytyy jo teoksen alkupuolelta. Marja Uusitalon pitkiin runsaisiin rusehtaviin kaapuihin kätkeytyneet hahmot liikkuvat liukuen kiihtyvällä vauhdilla tällä aavikolla, joka esittelee miltei omat bittinsäkin, kun sen halutaan näyttävän kuivuuttaan murentuvalta.

Aaltokoski lähti Saharan kanssa liikkeelle sinfonisen rakenteen ajatuksesta. Se musiikkiaines meni uusiksi. Tunisian kuvausmatka herätti muihin ajatuksiin. Hyväpä näin, sillä Mikko Hynnisen luomassa äänikentässä on nyt muutamia säkenöiviä osasia; nämä ovat niitä, missä Hynninen on putsannut omaa tekniikkalavettiansa. Antanut niin sanotusti tilaa vain harvoille ja valituille äänilähteille. Instrumentaalisimmat, siis niin sanotusti musiikillisimmat koosteosat eivät nyt aina välttämättä ainakaan nostata liikkeen tahi kuvan merkityksiä.

Ja mikä on se tämän Saharan veitsi, mikä viiltää. Se on tällä kertaa Tarja Ervastin hienovaraista valotyötä: Häivähdyksiä, tarkoin harkittuja kiiloja, punainen roiskahdus, maalattu pinta.

Uusitalo saa puolestaan täyttää omien sanojensakin mukaan tehtävää, joka kertoo ihmisistä, niin muinaisista kuin nykyisistä. Asia on ratkaistu siten, että käännettävien kaapujen alta löytyy se sinisempi maailma, ei nyt sentään Suomi-verkkareita, mutta nykyarkeen kiinnittyvä - reunatikkauksia myöten.

Entä sitten Saharan sisällöllinen rakennuspuu?

Aaltokosken ja työryhmän mukaan se voidaan ilmaista ”mielen saharuutena”. Eli löytöjä voi tehdä ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Eikä kiellettyä ole tippua välillä kuvauskärryiltäkään. Nimittäin niin kovan tanssillisen taustan kuin lavalla oleva kuusikko omaakin, niin ihan viimeisen päälle haahuilulta ei ole vältytty. Sylttytehtaana on osin itse Aaltokoski. Aikomukset eivät pukeudu kaiken aikaa kovinkaan kirkkaiksi.

Eikä tässä Saharassa niin sanotusti eritoten ”tanssijoiden taidetta” tehdäkään. Enemmänkin soluttaudutaan äänten lomaan, kuvan joukkoon, kaavun sisään.

Aaltokoski liikkuttelee tanssijistoa palastellen ja nähdystä päätellen hyvin, hyvin yksinkertaisin ohjeistuksin. Koko kuusikko, duetto, soolo ja uudestaan toisessa järjestyksessä. Loppuun asti kieppuen.

Mittakaavat Sahara hallitsee. Ja tämä mittakaava-asiakin tulee kerrotuksi enimmiltään videokuvan avustuksella. Taivaankappaleiden kiertokulkua pääseevät kuitenkin mallaamaan eräät tanssijoista.

Vaikka on noloa paljastaa ylipäätään mitään loppuratkaisua, niin se jylläävä kuvatekniikka tässä tapauksessa rutistetaan jos ei rusinan kokoiseksi niin pikkuruiseksi jalkaparin täyttämäksi vähän räikeimmin värein maalatuksi ”näyttämöksi”. Ja sitä ennen siis on otettu pitkä harppaus Saharasta ihmisen jättämiin jälkiin. Niihin jälkiin kuuluu taidekin.

Sirpa Heikkinen

Jukka Leinonen

Värit. Siniseen ja keltaiseen taittuu etupäässä Sahara, jossa tanssivat Katri Soini (suuressa kuvassa etualalla) sekä Melisa Monteros, Raisa Punkki, Katri Soini, Pirjo Yli-Maunula, Reijo Kela ja Wojciech Mochniej.

Artikkelin lähde Kaleva