Maailmansynty yksin tein

Sirpa Heikkinen

OULU Suuret ovat puhuneet kumisevalla rintaäänellä lukuisissa paneeleissa ja seminaareissa. Mutta onko kenkään tullut noista sanailuista hullua hurskaammaksi.

Varmaa kuitenkin on, että Oulussa Nukun sanataidekoulu on löytänyt viisastenkiven.

Koulu on rikkonut seminaarimyytin. Seminaari voi olla eloisa tapaus, joka silti saattaa yltää vaikkapa maailmansyntyyn. Huhtikuisena tiistaina 23.4. syntytunnelmat loi osaltaan myös yleisö tömistyksin ja taputuksin. Hyvänä apuna muun muassa intialaisen musiikin parissa viihtyvä kolmen soittajan Shankara, Sibelius-Akatemiassa tulevia musiikkikasvattajia opettava Soili Perkiö, lastenkirjailija Hannele Huovi.

Lähemmäksi tätä päivää polveili 1920-luvun autoistumisen konehurmion runokieli. Mutta niin kuin Kirsi Kunnaksen tuoreempi oululaiseenkin autoon viittaava runo lopuksi todistaa, runon kaikki on totta ja todeksi kuultua kuudelta kumppanilta.

Kirjan ja ruusun päivänä sanataidekoulu järjesti peräti kolme ”seminaaria”, näistä keskimmäiseen osallistui muun muassa kuusikko Oulun Normaalikoulun 4A:lta: Joel, Joni, Jussi, Miki, Rafael, Tomi. Ja he miettimään, että mitä onkaan tullut sanataiteilluksi - tavallaan.

Mieltymykset kasautuivat fantasiaan, siihen ei todelliseen, ihan mahdottomaan, joka vaatii sankareita, yliluonnollisia örvelöitä ja sitten sen tärkeimmän, että jotain tapahtuu. Vaatii siis tarinan.

Ja vielä kerran

Viime vuonna Tuutikki Tolosen ja Outi-Maria Takkisen luotsaama Nukun sanataidekoulu Oulun yliopistoystävineen ja muine tuttuineen tarttui ensimmäistä kertaa seminaarikyytiin. Suosio oli huima.

Nyt yksinteoin koulun esiintyvä ryhmä Matroshkin sekä kumppanit kiihdyttivät tahtia kolmeen tulemiseen saman päivän aikana. Ja se neljäs - jollei järjestysluvultaan sitten jo syksyllä suurempi - annetaan koettavaksi helsinkiläisille kansalliskirjailijamme syntymäpäivänä.

Ja missä piilee oululaisen sanataidekoulun salaisuus. Vastauksen pyöräyttävät kasvattajien kasvattaja Soili Perkiö ynnä kirjailija Hannele Huovi. Teksti näet ihan oikeasti on ymmärrettävä moniaistisena juttuna. Kuuntelu, herkkyys ja oma keho ovat välittäjäaineista, joita ei voita mikään, milloinkaan. Joten sangen ymmärrettävää, että seminaarissa varjoteatterikin oli sanaa, oli sitten kyse Jules Vernestä tahi kuningas Arthurin legendasta. Tai että rikoskirjallisuuden kaanonikin aukeni osin näyttämöteitse.

Artikkelin lähde Kaleva