Artikkelin lähde Kaleva
Ääntä, vimmaa, Paasilinnaa
Suomen myydyin, Suomen luetuin, Suomen käännetyin. Arto Paasilinna on ylpeä kirjallisista saavutuksistaan.
Petri Laukka
Onpa hulppeata seutua. Aavaa merta, komeita petäjiä, kallionmoukuroita. Välissä arkkitehtien suunnittelemia kivitaloja.
Kirjailija Arto Paasilinna on pitänyt asumisesta tässä Espoon äveriäässä huvilakaupunginosassa. Hän on viihtynyt yli 20 vuotta. Kuulemma siksi, ettei Westendissä tarvitse kompastella kaduille sammuneisiin jätkiin.
Miten sen ottaa. Tuota sanoessaan Paasilinna ei vielä tiennyt, että Lapin jätkät osuvat kyllä tännekin, kultahammasrannikolle. Paasilinnan 60-vuotispäivien aattona, eräänä iltapäivänä, pari pohjoisen poikaa aiheuttaa pientä häirinkiä.
Mutta ennen sitä Paasilinnalla on kiire tapaamaan Soukan sosiaalidemokraattisia eläkeläisiä. Hän on ottanut puhekutsun vastaan ja noussut Volvoonsa.
”Ne ovat mukavaa väkeä, vanhoja tovereita. Olenhan minäkin ollut demareiden jäsen, tosin puolipakolla silloin kun asuin Oulussa”, Paasilinna sanoo käännellessään autoaan Tapiolan risteyksessä.
Suomen suurilevikkisin kirjailija on sitä mieltä, ettei voisi liittyä mihinkään puolueeseen. Ihan periaatteesta.
”Ei kirjailijan pidä olla minkään puolueen jäsen. Sellainen kirjailija on aina narun päässä, ei se ole vapaa.”
Paasilinna vaikuttaa tyytyväiseltä itseensä, vaikka myöntää olevansa rasittunut. Ensi syksynä julkaistava kirja on oikoluvussa, pian painossa. Kesäloma häämöttää, kunhan syntymäpäivistä päästään sivu.
Soukka tekee tepposet ja häviää sinisistä tieopasteista.
”Ylirasitusta tämä on, kun tällä tavalla kotikaupungissaan eksyy”, hän toteaa kun on tullut harhautuneeksi vasemmalle risteystä liian aikaisin.
Soukan palvelutalo löytyy. Paasilinna kopistelee sisälle ja kehaisee yleisölle myyneensä viisi miljoonaa kirjaa. Paasilinna on julkaissut lähes 30 romaania, joita on käännetty 29 kielelle. Hänellä on 500 000 euron vuositulot.
”Tässä on nyt kuulkaa semmoinen mies, joka on vapaa kaikista kapitalisteista. Hän on menestynyt omalla työllään eikä kasinopelillä”, huudahtaa toverien puheenjohtaja Erkki Hatakka.
Rollaattoreilla palvelutaloon saapunut väki ei voi kun ihailla sosiaalisen ja demokraattisen oloista sankariaan. Moni kuulijoista tunnustaa itsekin tulleensa aikoinaan Pohjois-Suomesta leivän perässä etelään, kuten Artokin. Kittilässä tänä päivänä vuonna 1942 syntynyt Arto osui kultasuoneen. Kynällään.
Pikkutakissa esiintyvä kirjailija kertoilee vanhoille tovereille kokemuksistaan Saksassa, jossa hänet tunnetaan käännöskirjailijana.
”Saksassa asiat aina sujuvat. Ne ovat avuliaita. Aina kun saksalainen näkee naamani, niin se tulee kysymään, onko kaikki varmasti kunnossa.”
Espoolaiset nauravat ja taputtavat. Paasilinna vitsailee turhaan. Hän on menestynyt Euroopan vanhoissa sivistysmaissa ihan oikeasti. Ranskassa, Italiassa ja Saksassa Paasilinnalla on filosofisen kirjailijan maine, Suomessa enemmän viihdenikkarin.
”Euroopassa teoksiani luetaan todella tarkkaan. Sikäläiset kriitikot perehtyvät asiaansa. He suhtautuvat minuun asiallisesti”, Paasilinna lausahtaa viitaten kotimaiseen kritiikkiin - kintaalla.
Suomalaiset kirjallisuusarvostelijat eivät ole Paasilinnasta viime vuosina innostuneet.
Paasilinna mieltää itsensä eteläsuomalaiseksi. Hän on asunut Helsingin tienoilla suurimman osan ajastaan.
Mutta ilman Lapista saamiaan matkaeväitä hän ei olisi tässä, kansainvälisesti menestyneenä satiirikkona matkalla puhetilaisuudesta kotiin kalliin omistusauton nahkapenkillä.
Lappi pakkasi poikansa henkiseen reppuun armottoman liioittelun ja suoranaisen valehtelun taidon.
”Pohjoinen on villimpää seutua kuin etelä. Pohjoista mentaliteettia ei voi lyhyesti määritellä, mutta kyllä minä lappilaisen liioittelun ja savottahuumorin perinteitä kannan ja jalostan. Olin savotoilla hommissa itsekin.”
Paasilinna ei aiheiltaan ole kepeä kirjailija, teemat ovat vakavia. Sekin viittaa lappilaiseen elämään.
”Myös tukkijätkien teemat herjanheitossa olivat usein vakavia, ankarasta elämästä kohoavia.”
Paasilinnan romaaneissa ei viljellä irtovitsejä eikä sanaleikkejä, mutta teksti on sujuvaa naposteltavaa. Mikäli hän kirjoittaisi kidutuksista, itsemurhista, luonnon tuhosta tai maailmanlopusta perinteiseen suomalaiseen tapaan - jossa raskaslukuisuus rojahtaa juuri ennen kuolemaansa pateettisuuden syliin - niin Arto Paasilinnaa ei lukisi kansalaisista kukaan.
”Pirukaan ei niitä lukisi”, Paasilinna tuhahtaa.
Kotonaan aurinkoisessa Westendissä hän luonnehtii tyyliään vakavien asioiden törmäyttämiseksi toisiinsa. Ristiriitaisista tömähdyksistä uutetaan huumoria, melkein luonnonmenetelmällä.
Itsetietoinen, toisinaan uhon ylimmille askelille omakehussaan kohoava Paasilinna törmäytti itseään Oulussa 1960-luvun lopulla.
”Oulu, niin. Se oli tulikoe minulle.”
Nuori lehtimies saapui kaupunkiin pelastamaan riutuvaa SDP:n lehteä Pohjolan Työtä.
Oulun Paasilinna muistaa patataantumuksellisena pesänä, joka kavahti pienintä muutosta. Demaritkin säikähtivät saaneensa tulipalokommunistin päätoimittajaksi, kun tämä oli siteerannut pääkirjoituksessa SDP:n puolueohjelmaa.
”Muualta tulleilla ei ollut mitään sanansijaa niiden tervaporvareiden jälkeläisten keskuudessa. Oulu oli yksipuolinen, siellä oli muutama teollisuuslaitos ja kauppahuone, ja sitä pidettiin mahtavana”, Paasilinna muistelee.
Paasilinna liukeni kaupungista kolmessa vuodessa. Useissa romaaneissa esiintyy Oulu. Täkäläinen it-alan huippukaarti ei jouda lukea kuin korkeintaan kirjan vuodessa, ja se on monesti Paasilinnan tuorein.
”Nythän Oulu on erilainen paikka. Mietin vain että taitaa tuo it-ala olla kumminkin suhdanteille melko herkkää...vaikka Suomi on EU:n ansiosta vakiintunut tässä mielessä.”
Sitten alkaa häirinki - kun Arto katselee kotinsa ikkunasta Suomenlahtea, kädet selän takana. On aika päästä taksilla Helsinkiin. Vaimo Terttu Paasilinna rupeaa soittamaan autoa läheiseltä Westendin tolpalta, josta rattaat saa alle nopeimmin.
”Saisinko taksin Santaholman kääntöpaikalle... mitä! Saisinko taksin... kuka sinä olet?”
Joku on ollut nojailemassa tyhjenneen taksitolpan puhelimeen ja vastannut kuuliaisesti soittoon. Maalainen. Nojailija on olevinaan suurikin humoristi vatvoessaan niitä näitä takseista erityisesti ja autoilusta yleensä.
”Et sinä saa vastata siihen, vaikka taksia ei ole paikalla. Enää et vastaa kun soitan, niin puhelu siirtyy keskukseen”, Terttu karjaisee opastukseksi.
Hän painelee numeron uudelleen. Taas vastataan. Äänessä on möreämpi mies mutta yhtä päissään. Ensimmäinen puhelias lienee kaatunut nurmikkoon. Terttu lyö luurin kiinni.
”Nämä ovat Lapin jätkiä! Ja ihan humalassa sössöttävät”, Terttu selvittää.
”Mistä tiedät, että ovat Lapista”, Arto myhäilee.
”Puhuvat hoon päältä, että täällei mithän taksia ole, olet soittanut väärhän numeroon. Lapista ne on, humalikot”, Terttu sanoo varmana.
Kun Arto Paasilinna julkaisi Hurmaavan joukkoitsemurhan 1990 hän sai satoja puheluita ihmisiltä, joiden ahdistusta kirja oli purkanut. Ei hennonnut lyödä luuria korvaan, vaikka olisi ollut keskiyö, Paasilinna sanoo.
Jukka Uotila
Arto Paasilinna on kirjallinen tuotemerkki, jonka tuorein teos on saapunut isäinpäivinä kauppoihin. Seuraava kirja on omaelämäkerrallinen.
Jukka Uotila
Sinikka Rajalin saa kirjoihinsa tekijän nimikirjoituksen. Paasilinnan mukaan kirja ei voi kuolla, koska ilman tarinoita ei ole ihmistäkään.
Jukka Uotila
Artikkelin lähde Kaleva