Jälleenrakennusajan alueet ja talot katoavat

Anu Soikkeli

Lähes jokaisessa suomalaisessa kaupungissa on jälleenrakennuskauden asuntoalue. Rintamamiestalojen yksinkertainen arkkitehtuuri poikkesi perinteisestä rakentamisesta. Noppamaisten, korkeiden omakotitalojen detaljointi oli niukkaa, ja julkisivut oli verhottu yhtenäisin vaaka- tai pystyverhouksin. Alkuaan tuon ajan asuntoalueet olivat karuja ja monotonisia, mutta vuosikymmenten aikana niistä on tullut vehmaita ja viihtyisiä. Idyllinen puutalomiljöö on nyt lapsiperheiden tavoittelema asuinympäristö.

Asumisen tilantarve ja vaatimustaso ovat kuitenkin kasvaneet, eivätkä vanhat rakennukset useinkaan täytä uusien asukkaiden odotuksia. Rintamamiestaloja ajanmukaistetaan samalla tavalla kuin muutakin rakennuskantaa. Korjauksissa rakennusten pohjaratkaisuja muutetaan voimakkaasti ja käyttökelpoisia rakennusosia uusitaan muodinmukaisiksi.

Jälleenrakennusajasta on kulunut puoli vuosisataa ja useimmat tuon ajan talot ovat kohdanneet jo monta muutos- ja peruskorjausvaihetta. Niin sanotun huoltovapauden tavoite synnytti 1960- ja 1970-luvuilla korjausratkaisuja, joissa alkuperäiset puuverhoukset peitettiin erilaisilla julkisivulevyillä. Asumisen muuttuneiden vaatimusten myötä rakennuksia laajennettiin harjan suunnassa tai yleisemmin matalilla, useimmiten tasakattoisilla siipiosilla. Näiden muutosten jälkeen rakennukset ovat silti yhä tunnistettavissa jälleenrakennuskauden taloiksi, vaikkakin siipiosat ovat ristiriidassa rakennusten alkuperäisen arkkitehtuurin kanssa.

Parin viime vuosikymmenen aikana Suomessa on laajasti herätty havaitsemaan vanhojen rakennusten arvo. Jälleenrakennuskauden yksinkertaisia rakennuksia ei kuitenkaan yleisesti mielletä vanhoihin, vaalittaviin rakennuksiin kuuluviksi, vaan ne koetaan arkipäiväisen tavallisiksi.

Jälleenrakennuskauden yksitotiset ja detaljeiltaan yksinkertaisen pelkistetyt talot eivät synnytä samanlaista varjelevaa asennetta kuin niitä vanhemmat rakennukset. Korjauksissa edes niiden ulkoasua ei yleensä pyritä säilyttämään, vaan niitä tietoisesti muutetaan ”arvostettavammaksi”. Rakennusten ulkonäön ja pintamateriaalien tyylimuutokset ovat jo nyt osoittautuneet ympäristöä huonontaviksi valinnoiksi, jotka rikkovat jälleenrakennuskauden alueiden eheyttä ja ovat alkaneet hämärtää alueiden ominaisluonnetta ja ajallista kerroksellisuutta.

1990-luvulla alkanut uusin peruskorjausaalto voi koitua rintamamiestaloalueiden identiteetin tuhoksi. Rakennusten modernisointi, erilaisten lisäosien ja kattolyhtyjen rakentaminen on haitaksi katunäkymien yhtenäisyydelle, mutta pahinta on kuitenkin se, että osa taloista muutetaan ikäänsä paljon vanhemman näköiseksi, jolloin koko alueen historia vääristyy.

Nykyisin on tavallista muuttaa rakennusten ulkoasua siten, että niihin lisätään 1800-luvun arkkitehtuurille tyypillisiä piirteitä eli niiden alunperin yksinkertaisia ja yhtenäisiä julkisivuja jaetaan listoituksin kenttiin ja puuverhousten suuntaa vaihdellaan julkisivupinnoilla. Ikkunoita vaihdettaessa ei säilytetä alkuperäistä puitejakoa eikä edes käytetä nykyisin tyypillisiä ikkunatyyppejä, vaan pieniruutuisia ikkunoita, joista Suomessa luovuttiin jo 1900-luvun alussa.

Näin rakennus saatetaan sellaiseen asuun, että sen hahmo muistuttaa yhä rintamamiestaloa, mutta yksityiskohdat ja laudoitustapa tuovat mieleen 1800-luvun loppupuolen rakennukset. Muutosten jälkeen rakentamisajan tunnistaminen on vaikeaa. Talot muuttuvat niin sanotuiksi perinnetaloiksi, jotka edustavat kuitenkin jotain sellaista, mitä suomalainen perinne ei tunne. Kunnostuksissa tehtyjen muutosten myötä luodaan asultaan ja tyylipiirteiltään rakennuksia, joita koskaan ei ole ollut olemassa.

Jälleenrakennuskauden talojen alkuperäisten piirteiden kadotessa katoaa mahdollisuus hahmottaa kaupunkiympäristön yksityiskohtia, historiaa ja kokonaisuutta. Kaupunkia tai sen osaa ei voi museoida - se elää, uudistuu ja muuttuu. Rintamamiesalueiden omaleimaisuuden säilyttämisessä on ongelmana se, että niiden arvoa ei vielä riittävästi ymmärretä eivätkä ne ole suojelun piirissä.

Rakennusten asiantuntematon ja harkitsematon korjausrakentaminen on osittain jo johtanut kokonaisten kaupunkialueiden identiteetin hämärtymiseen. Tämä muutosprosessi on käynnissä lähes kaikilla jälleenrakennuskauden alueilla Suomessa.

Esimerkiksi Oulun Karjasillan alueella 1940- ja 1950-lukujen pientaloja on kaikkiaan noin 500 ja eri rakennustyyppejä lähes 30. Vielä kymmenisen vuotta sitten alue oli säilyttänyt yhtenäisen asunsa poikkeuksellisen hyvin. Alueen alkuperäinen luonne väistyy kuitenkin kesä kesältä. Tehdyt romantisoivat ja rakennuksia voimakkaasti muuttavat korjaukset toimivat yllytyksenä ja esimerkkeinä naapuritalojen korjauksissa. Alue muuttuu yhä sekavammaksi.

Korjausten käynnistämä alueen tuhoutumisprosessi vaatisi pohtimaan, mitä oikeastaan olisi suojeltava ja miten suojelu käytännössä toimii. Yksittäinen talonomistaja ei tärvää taloaan ilkeyttään vaan tietämättömyyttään. Tässä on haastetta myös rakennusvalvonnan neuvontatyölle.

Perinteisen käsityksen mukaan jokainen suomalainen osaa itse rakentaa ja korjata talonsa. Korjausrakentaminen on uudisrakentamista vaativampaa, koska siinä on osattava sovittaa yhteen nykyajan vaatimukset vanhan rakennuksen ominaisuuksien kanssa. Korjaaminen on muutakin kuin teknisten ongelmien ratkaisemista; siihen sisältyy aina myös kannanotto rakennetun ympäristön arvoihin ja ominaisuuksiin.

Jälleenrakennuskauden tyyppitalot ovat osa maamme puurakentamisen pitkää perinnettä. Perinnön vaaliminen edellyttää, että näiden oman aikansa vaatimattomien arjen monumenttien arvo tunnistettaisiin, tunnustettaisiin ja sitä vaalittaisiin myös jälkipolville. Paljon on jo menetetty, mutta olisi tärkeää säilyttää ja pelastaa mitä vielä voidaan. Korjauksissa tulisi myös pyrkiä palauttamaan muutettuja rakennuksia ”alkuperäisenä” säilyneiden rakennusten antaman mallin mukaan ennalleen kuorimalla niistä myöhemmin lisäilty kuorrutus pois.

Kirjoittaja on tekniikan tohtori, arkkitehti ja Korjausrakentamisen ja rakennussuojelun yliassistentti

Jälleenrakennuskauden selkeän yksinkertaisiin taloihin eivät koristeet kuulu..

Artikkelin lähde Kaleva