Kultainen nuoruus kunniaan

Konsertti

Oulun kaupunginorkesteri, solisteina Daniel Raiskin (alttoviulu) ja Benjamin Schmid (viulu), johtajana Arvo Volmer Oulun Madetojan salissa 11.4.

Sibeliuksen sinfoninen runoelma Tapiola op. 112 kuulosti konsertin muiden teosten rinnalla täsmälleen siltä, mitä se onkin: vanhan säveltäjän synkänrunollinen maisemakuvaelma.

Tulkinta sai jostain minulle käsittämättömästä syystä jonkun yleisön jäsenen huutamaan bravoota. Minun korviini toteutus ei yltänyt kuin hieman kankean ja aneemisen yläpuolella pinnistelevänä.

Vallan toinen meininki pääsi vallalle ”säveltäjänuorukaisten” teoksissa. Kannattaa huomata, että kaikkien teosten sävellysajankohta on miltei sama - Sibelius jopa myöhäisin näistä.

Konsertin nuoret miehet olivat 19-vuotias Dmitri Sostakovits ja 18-vuotias Benjamin Britten. Voi, mikä villi inspiraatio ja hehkuva hehki!

Brittenin Kaksoiskonsertto h-molli viululle, alttoviululle ja orkesterille ei kyllä ole unholaansa ansainnut. Teoksen ensilevytys tapahtui vasta 1998, vaikka sävellysvuosi oli jo 1932.

On käsittämätöntä, miten näin hurmaava teos, joka sisältää loistokkaita solistijaksoja ja Brittenille laulusäveltäjänä ominaisia lempeän alakuloisia melodioita, on jäänyt kauas konserttien valtavirrasta.

Viulisti Benjamin Schmid ja alttoviulisti Daniel Raiskin olivat verraton parivaljakko konserton tulkkeina. Solistit olivat yhtä hengessä: tulkinta oli värikäs, ilmava ja leikkisä, sekä huiman virtuoosinen.

Viulujen eri luonteet toteutuivat konserton luonteessa sekä solistien yksilö- ja yhteistulkinnassa. Yhteistyö oli saumatonta ja äärimmäisen mielenkiintoista seurata.

Sibeliukseen luotiin vastakohtayhteys konsertossa: Tapion tiheä havumetsä, raskaat pilvet -tunnelma löysi vastakohtansa Brittenin sävyjen luomassa mielikuvassa (Britannian) yksinäisistä nummista ja avoimesta taivaasta.

Raiskinin hermojenhallinnasta loistoesimerkki saatiin, kun hänen soittimestaan katkesi kieli kesken kiihkeän satsin: hän kääntyi tyynesti ympäri, otti Andrus Järveltä viulun ja jatkoi edelleen. Sopeutuminen vieraan viulun ominaisuuksiin tapahtui hetkessä, eikä konserton lopun tulkinta kärsinyt kuin toisen soittimen kalpeampien sointivärien verran.

Britten-tulkinta oli mukaansatempaava: herkkä, ilmaisurikas ja riemukkaan vaihteleva. Arvo Volmer ja Oulun kaupunginorkesteri välittivät aistikkaasti teoksen valloittavat sävyt ja esittelivät piristävän uutuuden konsertto-ohjelmistossaan. Mahtavaa!

On vaikeaa päästä itsensä kanssa yksimielisyyteen siitä, kumpi lopulta oli illan huippu - konsertto vaiko sinfonia? Puolensa oli kummallakin. Sostakovitsin Sinfonia nro 1 f-molli op. 10 oli riemullinen sekä sisällöltään että tulkinnaltaan.

Viulujen villit sävyt, lyömäsoitinten vahva energia, viehättävät puhallinsoolot ja yleinen positiivinen asenne jättävät hyviä polkuja tulkinnan painotuksille. Sinfoniassa ilmenevä nuoruuden intomielisyys ja uhmakas melumieli toteutuivat uljaasti.

Sostakovitsin myöhempi maine ja ansiot traagisten tuntojen ja kärsimyksen välittäjänä saivat konsertissa uuden sävyn 1. sinfonian myötä. On sydäntäsärkevää ajatella, että tämän nuoruudeninnon, huumorin, valon ja riemukkaan voiman sijaan on myöhemmin asettuva suuri murhe ja maailmantuska. Tässä valossa valloittavakin tulkinta nousee uusiin ulottuvuuksiin.

Hanna Laulajainen

Artikkelin lähde Kaleva