Viinaa, hiihtoa ja hevosia
Ensimmäinen Oulun Hiihto sivakoitiin maaliskuussa 1889. Muhkea palkintopotti houkutteli kisaan 72 miestä.
Iso kulaus punssia saattoi ratkaista kilpailun voiton.
HiihtoErkki VettenniemiMitä tarvitaan kilpahiihdon keksimiseen? Suksikamppeiden ohella hevosia, viinaa, rahaa ja ripaus kansallisromantiikkaa.
Suomalaisen hiihdon kansallisromanttinen ainesosa kaavittiin Kalevalasta. Elias Lönnrotin suurteos Hiiden hirven hiihtoineen inspiroi muun muassa Julius Krohnia, Lönnrotin oppilasta, jonka Suksimiesten laulua veisattiin 1870-luvun kisoissa:
”Ylös Suomen poijat nuoret, ulos sukset siepaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret; hyv’ on meidän luikuttaa!”
Järjestäytynyt hiihtourheilu juurtui maahamme seuraavalla vuosikymmenellä Oulusta käsin. Ensimmäinen Oulun Hiihto sivakoitiin maaliskuussa 1889, ja siitä sukeutui heti suurenmoinen suksijuhla, jonka mahtikautta kesti itsenäisyyden alkuun asti.
Oulussakin hevoset olivat urheilleet ennen ihmisiä. Niin sanottuja valtionajoja rahapalkintoineen oli jännitetty Oulussa vuodesta 1871, ja koska hevosia juoksutettiin talvisaikaan, latukin vedettiin jäätikölle, tässä tapauksessa Perämerelle.
Mutta kuka vaivautuisi tuntikausien raadantaan viimaiselle merenlahdelle? Harjoittelua sanan nykyaikaisessa mielessä ei tunnettu, eikä urheilu ylipäänsä ”sääntöjen mukaisesti kehittyneenä taitona” ollut vakiintunut käytäntö, kuten Sakari Topelius huomautti.
Hiihtäjiä houkuteltiin hikoilemaan rahan tähden. Amatööriaatteesta tiesivät tuskin muut kuin Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen opettajat, ja hekään eivät vielä levittäneet herrasmiesurheilun sanomaa suomalaisen rahvaan pariin.
”Kilpamarkkinat syntyy kukatiesi kilpahiihdonkin aikana täällä Oulussa, niin kuin kilpa-ajojenkin”, Kaiku-lehti uumoili maaliskuussa 1889. Toiveikkaan arvion taisi esittää kirjailija Teuvo Pakkala, lehden toimittaja ja Oulun Hiihdon aktivisti.
Pakkala kumppaneineen kokosi siinä määrin muhkean palkintopotin, että 72 miestä levittäytyi Linnansaaren edustalle pyhäaamuna 24. maaliskuuta. Katsomorakennelma koristeineen oli lainaa raveista, ja valtionajojen tavoin palkkiot määräytyivät vauhdin mukaan. Sata markkaa sille, joka suoriutuisi 30 virstan taipaleesta alle kolmessa tunnissa!
Vain 12 urhoa läpäisi koko urakan, nykymitoissa 32 kilometriä. Loput luopuivat joko katsomon edessä kääntöpaikalla tai kömpivät reen kyytiin matkan varrella. ”Hätäköimisellä uuvuttivat itsensä tahi maltin puutteessa heittivät kesken”, Kaiku aprikoi.
Etevimmillä miehillä oli toki takanaan luontaista suksiliikuntaa. Heihin lukeutui haapavetinen voittaja, eränkävijä Aappo Luomajoki hieman alle kolmen tunnin ajalla.
Toiseksi sijoittunut Jussi Ritola tuli niin ikään Haapavedeltä. Siihen asti Oulun suunnalla oli suhtauduttu haapavetisten hiihtotaitoon vähätellen: etelämpänä tuskin osattiin edes panna suksia oikein päin jalkaan!
Ritola oli Luomajoen sukulaispoika, 17-vuotias suksenkuluttaja, jonka sekava käytös maalissa kummastutti oululaisia. Antoiko Ritola kaikkensa, kuten sittemmin opittiin sanomaan? Pyörtyikö poika perille tultuaan? Vai tuoksahtiko hän viinalle?
Vuosien viiveellä Jussi Ritola muisteli miesten startanneen ”liinapaitarepaleilla aavalle merenselälle”. Monet kaatuivat ”lavun viereen”, ja rekeä odotellessa ”lumi huilasi” heidän ylitseen.
Ymmärrettävää kyllä, Ritola jätti mainitsematta, että hän lukeutui itsekin Perämeren tuiskussa sortuneisiin hiihtäjiin. Hän ei vain nöyrtynyt nousemaan rekikyytiin.
”Noin kilometrin verran taisi Jussi olla toisia edellä maalia lähestyessään”, Kalevan tuleva päätoimittaja Jaakko Tervo kuvaili kilvan käännekohtaa. Tervo tarkkaili Oulun Hiihtoa vuosikymmenet vuoroin katsojana, vuoroin toimitsijana ja viimein lehtimiehenä.
Nuorella Ritolalla oli matkassa isäukko, Matti Ritola, joka tunnettiin Haapavedellä suksiseppänä ja paikallisten ”kilpahiihtäjäisten” sankarina.
”Ja niinpä antoikin ukki pojalleen erään saaren suojassa paremmanpuoleisen kulauksen punssia. Seuraus oli, että Jussi muutaman metrin hiihdettyään tuupertui jäälle ja makasi siinä niin kauan, että setämies (Luomajoki), ehkäpä joku muukin, pääsi maaliin ennen häntä, joka ilman tuota punssikulausta olisi ollut kilpailujen varma voittaja”, Tervo jatkoi.
Näin alkoi suomalaisen suksiurheilun historia. Miehet huhkivat hevosten kaviourissa; heitä ravisteli rahanhimo ja jotkut hakivat vauhtia viinaksista. Ryypyn väkevyys ja annostelun ajoitus vain jättivät toivomisen varaa.
Tuliset juomat syrjäytettiin tuota pikaa lehtijutuista, ja hevosten pioneerirooli niin ikään unohdettiin. Rahapalkkiot jouduttiin puolestaan tuikkaamaan tiskin alta amatöörien kouraan.
Suksimiehiä haluttiin tehdä tykö hiihtävinä heeroksina, jopa tarunomaisten helleenien jälkeläisinä. Kilpahiihdot muistuttavat ”Olympon leikkejä muinaisessa Kreikassa”, Oulussa kirjoitettiin jo 1890-luvulla, ja ennen pitkää olympiamitaleista oteltiinkin suksien varassa.
Tai kuten Julius Krohn asian ilmaisi: ”Suksiin notkuin, jalkain potkuin, hiihtäkäämme ketterään!”
Oulun Hiihdon miehiä hiihtää 1890-luvun puolivälissä Oulujoen jäällä. Ensimmäinen Oulun Hiihto oli hiihdetty muutamaa vuotta
aikaisemmin, vuonna 1889.
Artikkelin lähde Kaleva 14.02.2017.