Rio määrää vauhdin

Haukiputaalaisen Maija Nivalan
lupaava kilpahiihtäjänura jäi
taka-alalle opiskelujen myötä.
Valjakko-hiihtoa kokeiltuaan
hän oli kerralla myyty.

Anssi Väisänen teksti
Matti Räty kuva

Lyhytkarvainen saksanseisoja Rio on saanut valjaat ylleen ja odottaa malttamattomana ladulla.

Maija Nivala napsauttaa sukset jalkaansa ja asettuu rauhassa koiran taakse, antaa lähtökomennon – ja sitten mennään!

Koira määrää vauhdin, hiihtäjä pysyy hyvin mukana, kun naru pysyy sopivan kireällä.

Maija Nivala hiihti 18-vuotiaana – ilman koiraa – SM-pronssia. Ohjelmaan kuuluivat vuosia samat harjoitusleirit Riitta-Liisa Roposen kanssa.

– Kun hiihdin ensimmäistä vuotta yleisessä sarjassa, aloin kantaa huolta, mitä teen isona. Hakeuduin ammattikorkeakouluun ensin Kuopioon opiskelemaan rakennusinsinööriksi, sitten vaihdoin Rovaniemelle fysioterapeuttikoulutukseen. Kilpahiihto jäi taka-alalle, kun alkoi tuntua, etten enää voi elää vanhempien rahoilla, Nivala naurahtaa.

Eikä tässä ollut vielä kaikki opiskelu. Fysioterapeutti lähti lukemaan kemiaa Oulun yliopistoon, vaikka virka olisi odottanut Kittilässä. Parin vuoden kemian pänttäämisen jälkeen ovi aukesi lääketieteelliseen, josta Nivala valmistui 2013.

– Pidän työstäni ihmisten parissa, joten erikoistun yleislääketieteeseen. Voin aidosti hoitaa ihmistä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti, en vain polvea, selkää tai sydäntä, Nivala perustelee.

Rankan työn vastapainona on valjakkohiihto. Perfektionisti haluaa tehdä senkin kunnolla ja olla maailman paras. Tavoite täyttyi Kanadan Haliburtonissa tammikuun lopulla: kolme maailmanmestaruutta.

– Ihastuin tähän lajiin Rovaniemellä. Tutustuin samanrotuisen koiran omistajan kautta dobermannin isäntään ja minulle tarjottiin mahdollisuutta kokeilla valjakkohiihtoa: se oli siinä, olin kerralla myyty. Yhteistyö koiran kanssa on äärimmäisen haastavaa, mutta myös palkitsevaa.

Seisoja on Maija Nivalan mukaan yleisin rotu valjakkohiihdossa. Koira on kestävä, nopea, helposti koulutettavissa ja sen vietti on sopiva tähän lajiin.

– Seuran sisäinen Arctic Sleddog Team laitettiin pystyyn, kun haettiin näkyvyyttä ja sponsoreita. Pelkän palveluskoirakerhon imago ei riittänyt. On helpompi tuoda lajia esille tiimin kautta.

Valjakkohiihdossa kilpaileminen ei mene ihan niin, että lähdetään tuosta vain ”sessun” kanssa hiihtelemään. Laji vaatii molemmilta kovaa harjoittelua.

– Kesällä on kevyt kausi, 2–4 tuntia viikossa. Suojuoksua, uintia. Heinä–elokuun vaihteessa, kun ilmat jäähtyvät, harjoitusmäärät nousevat 8–12 tuntiin. Vetoharjoituksia, sauvarinnettä ja muutaman tunnin metsästyskeikkoja.

Talvella eli kilpailukaudella ohjelmassa on vetoharjoittelua, 8–15 kilometrin lenkkejä. Harjoitusmäärä on noin 6 tuntia viikossa.

Kilpailuviikonloppuja kertyy neljästä kuuteen. Kahden viikon kuluttua on edessä SM-kisat Tervolassa, siitä viikon kuluttua toiset Taivalkoskella.

Valjakkohiihdossa tulee lasten ja nuorten luokkien jälkeen täysi-ikäisten yleinen luokka. SM-kisojen A-luokassa (nopeimmat koirat) on kymmenkunta osanottajaa. Muissa luokissa osanottajia on useita kymmeniä.

– Kun A-luokassa hiihtomatka on yli 10 km, siihen monella tökkää: pitäisi harjoitella.

Vahvimmat maat ovat Norja, Ruotsi, Tshekki ja Puola, Suomen lisäksi tietenkin.

Antidoping-säännöt kuuluvat pelin henkeen tässäkin lajissa.

– Silloin tällöin testataan sekä hiihtäjä että koira.

– Näihin MM-kisoihin saimme yhtenäiset edustusasut, se oli ihan luksusta: niitä ei ole ennen saatu koko urani aikana! Yleensä liitto maksaa osallistumismaksut, mutta kaikki muu on kerättävä muruina maailmalta, yksittäisiltä tukijoita, omalta seuralta. Suurin apu minulle on ollut Oulun kaupunki: meidät luetaan huippu-urheilijoiksi siinä kuin muutkin.

– Tässä lajissa on mukavinta rankan työn vaativa vastapaino. Koira vetää mukaansa lähtemään ulos ja treenaamaan. Oman ja koiran kunnon kehityksen seuraaminen kiehtovat. Työasiat nollautuvat täysin.

Fakta