Näyttää ihan Männiköltä

Yli 200 Esko Männikön valokuvaa on esillä
yksityisnäyttelyssä, joka täyttää Oulun taide-
museon kaikki seinät.

”Suomessa museot ovat niin pieniä,
että melkein puolet kuvista piti jättää pois”,
Männikkö urisee.

Eeva Kauppinen tekstit // Jukka Leinonen kuvat

Esko Männikkö (s. 1959) on valokuvataiteen iso nimi. Merkittäviä kansainvälisiä palkintoja saaneen oululaisen kuvaajan näyttelyt ovat kiertäneet maailmalla 1990-alkupuolelta asti: pohjoisen yksinäisiä aikamiespoikia, ruostuneita autoja, meksikolaisia työläisiä Yhdysvalloissa, rapistuvia patsaita Euroopan hautausmailla, lähikuvia eläimistä maatiloilla ja eläintarhoissa, italialaisia muumioita.

Tänä aurinkoisena talvipäivänä hän käyskentelee Oulun taidemuseossa ja suunnittelee museomestari Mika Siekkisen kanssa Jeesus-kuvilleen sopivaa ripustusta ja valaistusta.

Männikkö on kivikasvo. Hänen huumorinsa on jäkälänkarheaa. Mies ei keekoile tai ole olevinaan. Vaikutelmaa pehmentää lämpimänpunainen villapaita ja rennot farkut. Silmiinpistävintä Männikössä on terävä katse – ja vaaleanpunaiset crocs-kengät.

Männikkö on kuvannut paljon sarjoja, joista monet ovat kasvaneet vuosikausia.

Juuri nyt hän kaivelee muistiaan, mikä onkaan Oulun taidemuseon ykköskerroksen nurkkasaliin ripustettavien muumiokuvien sarjan nimi: Blues Brothers? Toinen muumio näyttää herttaisemmalta toista.

Luuletko, että näitä muumioita ja hautausmaiden rappioituneita muistopatsaita kuvaamalla käsittelet intuitiivisesti elämän rajallisuutta ja kuoleman kammoa?

– No, kuolema lähestyy hurjaa vauhtia. Mehän näytämme kaikki pian tämännäköisiltä.

– Muumiot ovat Italiasta, katakombista, jonne myydään lippuja, että ihmiset saavat käydä töllistelemässä. Näin näistä jonkun lehtiartikkelin. Ajattelin, että tuonne pitää mennä: Näyttää ihan Männiköltä.

– Ja ovathan nuo visuaalisesti hienon näköisiä. Kuvataiteilijana sitä ajattelee asioista, miltä ne näyttävät.

– Kyllähän sitä elämän mysteeriä tutkii tämmöisten asioiden kautta; harva täältä on hengissä selvinnyt. Tosin kaikkia ei laiteta näytille vitriineihin.

Teet yhteisöjen ja paikkojen muotokuvia sekä eläinten muotokuvia ihan samalla tavalla kuin ihmisten. Olet metsämies ja kalastaja. Millaisena näet luonnon ja ihmisen suhteen?

– Monet sanovat, että ihminen on osa luontoa. Minun mielestäni se tulisi muotoilla, että ihmisen pitäisi olla osa luontoa. Ihmisellä on kumminkin sellaisia ylivertaisia kykyjä, että se pystyy toiminnallaan tuhoamaan luontoa ja räjäyttämään vaikka koko maapallon hetkessä kappaleiksi, jos ruvetaan ydinasenappeja painelemaan siellä sun täällä. Ihminen on jo vieraantunut maailmankaikkeuden ekosysteemistä.

Harmony Sisters -sarjassasi on lähikuvia, joissa näkyy vaikka hevosen silmä tai linnun höyhenpeitettä. Kuvat viestivät, että sinulla on voimakas kunnioitus luontoa ja toisia luontokappaleita kohtaan. Annat kuvattaville aikaa tottua läsnäoloosi, ja annat aikaa myös omille ideoillesi kehittyä. Lähikuvistasi puuttuu vain haju, vaikkapa hevosen hien haju. Mitä luonto ja eläimet antavat sinulle?

– Turha tässä on kauheasti ylypeillä omalla erinomaisuuvellaan. Yhteisellä matkallahan täällä ollaan kaikki. Kyllä elämänsä parhaat hetket viettää jossakin nuotion ääressä kalastus- ja metsästysreissuilla. On itsestään selvää, että sitä viettää paljon aikaa luonnossa. En osaa kuvitella koko elämää sen ulkopuolella.

Istuuko nuotiolla muita kuin Männikkö?

– Välillä istuu. Kalastusreissuja teen hyvien kavereitten kanssa ja perheen kanssa soutureissuja Inarijärvelle. En minä täysin erakko ole. Kavereiltani vaaditaan perverssiä huumorintajua.

Onko luonto myös pitänyt sinut pohjoisessa, vaikka olet kuvannut paljon ulkomailla? Sinulla on koko ajan säilynyt pesä täällä.

– Jos muutan, niin lähden kyllä kohti pohjoista. Onhan sitä pohjoista Kanadassakin. Ei minulla ole mitään tarvista täältä lähteä, vaikka välillä kyllä tuntuu, että nämä perukat ovat aika pieniä hiekkalaatikoita. Mutta kun ei itse hirveästi leiki niitä hiekkalaatikkoleikkejä, niin kyllä täällä pärjää.

Helsingin Taidehallin retrospektiivisesta näyttelystä 2014 tehdyssä kirjassa paljastat, ettet yli 30 vuotta pitkän uran tehtyäsi vieläkään koe olevasi ammattitaiteilija. Pidät välillä pitkiä taukoja ja teet mitä huvittaa. Valokuvataiteilijan ammatin lisäksi voisit kuvitella olevasi jalkapallovalmentaja korkeintaan.

Ärsyttääkö pohjoisen äijää taidemaailman taidepuhe?

– Voihan näitä töitä analysoida. Analysoidaanhan sitä kulutusmaidon koostumustakin. Mutta silloin kun syön, en koskaan ajattele, että otan nyt tästä 125 grammaa hiilihydraatteja ja 76 grammaa proteiinia. Minä syön savustettua ahventa, joka maistuu hyvälle. Etkähän nää tilaa ravintolassa, että otanpa tuosta 167 grammaa proteiinia. Sinähän tilaat jonkun riekon kermakastikkeessa.

– Minulle kuvataide ei ole mitään teoriaa. Tämä on ihan käytäntöä vaan.

Onko sinulla jokin uusi projekti?

– Puita olen kuvannut. Sarjan nimi on UUPUU. Kuvasin puut viime vuonna etupäässä Riisitunturin kansallispuistossa. Nyt Oulussa esittelen ne ensimmäistä kertaa yleisölle. Nykyinen metsänhoito ei hyväksy tuommoisia kehitysvammaisia puita. Jos ajat Helsingistä Nuorgamiin, niin suurin piirtein kaikki tienvarsien metsät ovat siistittyjä puupeltoja.

– Minä kyllä tykkään tämmöisistä enemmän. Mielettömän hienon näköisiä yksilöitä kaikki. Neljä, viisi kertaa latva katkennut, mutta työntää uutta. Jossakin vaiheessa ne nujertuvat, eikä ole enää vihreitä neulasia. Mutta sitten ne saattavat tököttää pystyssä kelona vielä kymmeniä vuosia.

– Vähän sama juttu kuin noissa vanhoissa patsaissa, joita olen kuvannut, tai vanhoissa romahtaneissa taloissa. Ne tekevät semmoista hidasta, luonnollista kuolemaa. Niitä ei brutaalisti tapeta. Koettu, eletty aika näkyy niissä.

Kierrätät vanhoja kehyksiä tai teet niitä itse. Sinut tunnetaan myös epäkronologisista ripustuksista. Kuvasarjat kättelevät toisiaan ristiin. Mistä haalit kaikki vanhat kehykset?

– Kirpputoreilta ja taulukauppiailta. Tai en tiedä, ovatko ne taulukauppiaita vai taideväärentäjiä nykyisin. Visuaalisesti saa mielenkiintoisemman näköistä, kun kehystää kuvat vähän eri tavalla.

– Perinteisesti kehystetyt valokuvat, joita nykyisin näyttelyissä esitetään, eivät ne kauhean yksilöllisiä ole. Kaikki tekevät suurin piirtein samalla tavalla. Mutta minä haluan tehdä tällä tavalla. Jotkuthan noista on itse tehty. En tee kauhean koukeroisia.

On jo korkea aika saada retrospektiivisi Ouluun. Miltä tuntuu ripustaa näyttely tänne?

– Kotikenttä on aina eri asia kuin vieraskenttä. Niin se on jalkapallossakin. Voi olla, että kotikentällä jännitetään enemmän kuin vieraskentällä. Täällä saattaa saada helpommin suoraa palautetta kuin ulkomailla.

– Vaikka eihän sitä tiedä, keitä näyttelyyn tulee. Nehän voivat New Yorkista järjestää charter-lentoja tänne.

Näyttelyn nimi on kehystetty huuto- ja kysymysmerkillä: !Valmis? Valmista siis tuli, vai miten lie?

– Alun perin se tulee uskonnollisesta fraasista, jota täällä Pohjois-Suomessa näkee sähkötolpissa: Jeesus tulee, oletko valmis?

– Mutta se on myös käytännöllinen juttu. Tämmöistä näyttelyä kun tekee, sitä jossakin vaiheessa on sitä mieltä, että nyt tämä on valmis. Olen kuitenkin sellainen luonne, että jahkailen loppuun asti, että vieläkö pitäisi joku työ tehdä, tai vieläkö olisi jotakin tehtävissä. Sitä pakertaa ihan loppuun asti.

– Titteliä voi tietysti pyöritellä miten tahansa. Se ei välttämättä kauheasti tarkoita mitään. Niin kun jo aikaisemmin sanoin, että kun tuo kuolema lähestyy, niin kyllähän sitä yrittää olla siihenkin valmis.

Pitääkö olla huolissaan? Onhan kuolema lähestynyt ensimmäisestä hengenvedosta asti.

– On se todennäköisesti paljon lähempänä kuin 30 vuotta sitten. Elimistö rapistuu koko ajan. Vaihtoehtoisesti voi jäädä auton alle tai meteoriitti tipahtaa päähän.