Elämä pelissä

Jussi Honka sai vakavan aivovamman snowcrossin MM-kisoissa 2012. Raahelainen menetti puhe- ja kävelykykynsä, eikä hänen uskottu pystyvän enää normaaliin elämään.

Tämä on tosielämän sankaritarina siitä, miten Honka selätti kaikki vaikeudet huippu-urheilijan päättäväisyydellä ja palasi takaisin.

Moottorikelkkailu

Teemu Wilenius

Oulu

Nuori mies oli rakentanut koko identiteettinsä urheilun ympärille. Kun se vietiin yhtäkkiä pois, iski masennus. Teki mieli syrjäytyä kaikesta, paeta vain pois.

Jopa lähimpien ystävien näkeminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Mies häpesi itseään. Hän häpesi sitä, millainen hänestä oli tullut yhden epäonnekkaan sattumuksen vuoksi.

Onneksi tukiverkko ei antanut periksi. Lähimmäiset pitivät rakkaudellaan ja välittämisellään huolen, ettei mies luovuttanut.

Ystävät kävivät tiuhaan miehen kotona. He kannustivat ja auttoivat monella tapaa. Hyväksymisen ohella tärkeintä oli, että aikuiset äijät jaksoivat pelata tuntitolkulla lasten muistipelejä.

Se oli tärkeä osa kuntoutumisprojektia.

Oli helmikuun 25. päivä vuonna 2012, Ivanov, Venäjä. Jussi Honka makasi tajuttomana snowcrossin MM-radan pinnassa. Hän oli hetki sitten pudonnut kymmenen metrin korkeudesta pää edellä rataan.

Isä Antti Honka säntäsi ensimmäisten joukossa poikansa luokse. Pelko, järkytys ja epäusko olivat käsinkosketeltavia.

Raahelainen huippu-urheilija kiidätettiin tehohoitoon paikalliseen sairaalaan, missä todettiin, että Hongalla on erittäin vakava aivovamma. Otsalohkossa ja oikealla puolella aivoja oli pahat ruhjeet. Hermoratoja oli mennyt poikki, kun aivot olivat heilahtaneet eteenpäin. Verenvuotoa oli useissa kohtaa aivoja.

Kypärä oli painanut törmäyksen voimasta niskatukea sillä seurauksella, että molemmat olkapäät olivat murskana. Myös keuhkot olivat puhjenneet.

Onni onnettomuudessa oli, että Hongan kaula- ja selkäranka olivat säilyneet ehjinä kuin ihmeen kaupalla. Isä Antti ja muut läheiset eivät saaneet tosin tätä helpottavaa tietoa, sillä venäläiseen tapaan heille kerrottiin vain se, että poika oli hengissä.

Akuuteimpien hoitopäivien jälkeen Honka siirrettiin moskovalaisen sairaalan teho-osastolle. Sieltä hänet lennätettiin Oulun yliopistolliseen sairaalaan, kun elintoiminnot olivat normalisoituneet riittävästi.

Lento Suomeen ei olisi onnistunut, jos Hongan vanhemmat eivät olisi maksaneet sitä. Kisalisenssin kattamat korvaussummat olivat ylittyneet jo Venäjällä ja liikennevakuutuksen antaja pesi kätensä sopasta sillä verukkeella, että sen mukaan onnettomuus oli kokonaan Hongan itsensä aiheuttama.

Snowcross-kisoissa liikennevakuutus on pakollinen, mutta tällä kertaa sen antajan oli helppo löytää tarvittava porsaanreikä. Hongan vakavaan loukkaantumiseen johtaneessa turmassa ei ollut osallisena muita kuskeja. Kelkan moottori oli sammunut epäonnekkaasti kesken pitkän ilmalennon, koska ilmanputsari oli rikkoutunut aiemmin samassa karsintaerässä.

Honka kotiutettiin OYSista viikon jälkeen, vaikka lähimmäiset olivat toivoneet, että hän pääsisi sairaalasta suoraan kuntoutukseen.

– Olin pihalla kuin lumiukko. En osannut puhua enkä kävellä.

Jälkikäteen on helppo todeta, että Honka kotiutettiin liian aikaisin. Ensimmäisen kotona vietetyn kuukauden aikana miehen kuntoutuminen otti voimakkaasti takapakkia: kipujen lisäksi erilaiset harhat seurasivat toisiaan sekä näkö-, kuulo- että tuntoaisteissa.

– Onneksi oli sellainen lähipiiri, joka kuntoutti minua ahkerasti. Isäni haki minut päivittäin sängystä ja lähti kävelyttämään. Ensiksi kävimme postilaatikolla ja siitä hiljalleen eteenpäin.

Honka opetteli kävelemään samaan aikaan kuin hänen esikoislapsensa Isla opetteli konttaamaan.

Lääkärien antamat toipumisennusteet olivat synkät. Kukaan ei tuntunut uskovan, että Honka pystyisi palaamaan takaisin normaaliin elämään.

– Minulla itselläni oli palava halu saada elämäni takaisin. Olin elänyt unelmaani ennen onnettomuutta.

Halu parantua oli niin suuri, että Honka rasitti itseään enemmän kuin lääkärit suosittelivat. Hän haki omia sietorajojaan ja yritti kasvattaa niitä.

Huippu-urheilijan jääräpäinen päättäväisyys poiki tuloksia. Hän sai valtavasti lisää uskoa siitä, kun pääsi liikkumaan.

– Aivot ovat ihmeelliset. Joku voi parantua sellaisesta, josta joku toinen ei. Mutta ei tuollaisesta tilanteesta kukaan yksin nouse. Olen äärimmäisen kiitollinen kaikille, jotka ovat minua auttaneet, Honka sanoo.

Vuosi onnettomuuden jälkeen Jussi Honka palasi työpaikalleen Raahen terästehtaalle. Miehen, jonka käteen oli lyöty jo eläkepapereita, kuntoutuminen oli sujunut yli kaikkien odotusten.

– Siitä päivästä lähtien olen laskenut itseni täysin terveeksi.

Huumori on yksi oiva tapa käsitellä vaikeita asioita. Hongalla on jalo taito nauraa itselleen.

– Osaan omasta mielestäni hyvin näytellä tervettä, hän letkauttaa.

Elämäniloa pursuavaa asennetta on pakko arvostaa. Silti myös asioiden vakavampi puoli on hyvä muistaa.

– Aivovamma ei katoa mihinkään. Se on ja pysyy. Minun täytyy huolehtia tarkasti itsestäni, nukkua riittävästi ja syödä terveellisesti. Jos olen tosi väsynyt, puheeni saattaa muuttua änkytykseksi. Sen jälkeen myös kävely muuttuu kinkkaamiseksi.

Mihin mies karvoistaan pääsisi. Kesällä 2013, puolitoista vuotta onnettomuuden jälkeen, Honka oli jälleen radalla. Tällä kertaa tosin vain katsojana – tai niin oli alun perin tarkoitus.

Honka oli lähtenyt siskon miehen matkaan Raahen motocrossradalle katsomaan, kun tämä ajaa. Menoa hetken ihasteltuaan Honka ei voinut itselleen mitään; oli pakko kysyä, saisiko hän myös hiukan kokeilla.

– Tuntui tärkeältä tietää, osaanko enää ajaa.

Osasihan hän. Moottoriurheilun perustaidot, jotka Honka oli omaksunut jo alle kolmevuotiaana, olivat yhä tallella.

– Ajoin pari kierrosta. Meni ihan hyvin. Hirveitä kiihdytyksiä ei tosin kärsinyt ottaa.

Vakava loukkaantuminen ei ollut jättänyt minkäänlaisia pelkotiloja Hongalle. Kun ensilumi satoi seuraavana syksynä, miehen mieli veti moottorikelkkailun pariin, Honka alkoi kulkea hyvän ystävänsä, oululaisen Matti Määtän mukana kisoissa.

– Kiersimme Matin kanssa kaikki kisat ympäri Eurooppaa. Minä seisoin radan varressa, olin valmentaja ja mekaanikko.

– En ajanut itse, koska ajattelin, että minulla on enemmän hävittävää kuin voitettavaa. Olin silloin järkevämpi kuin nyt.

Halut selättivät lopulta järkiajattelun. Honka päätti kokeilla, miltä kelkkailu tuntuu.

– Silmäni eivät pysyneet mukana kiihdytyksissä, minulta lähti taju. Siedätyshoidon avulla tämäkin oire hävisi.

Honka kiersi kisoja Määtän ja parin muun oululaiskuskin mukana myös talvina 2015 ja 2016. Hänen lempipuuhaansa oli aina testata muiden kelkkojen säätöjä, koska silloin pääsi ajamaan.

Viime talvena Honka päätti ostaa oman moottorikelkan.

– Perustelin sen tarpeellisuuden lähimmäisilleni sillä, että alan järjestää ajoleirejä. Se oli vain osa totuutta.

Tänä talvena Honka on auttanut Oulussa asuvaa Eetu Karjalaista. 22-vuotias Karjalainen on yksi lupaavimpia ja kovimpia snowcross-kuskeja.

Yhteisten ajoharjoitusten lomassa syntyi ajatus paluusta kisaradalle.

– Päätös tuli vähän varkain, vaikka olin prosessoinut asiaa pitkään. Tammikuun lopussa sanoin ääneen, että ajan muuten Oulussa stadionilla snowcross-kisan.

– Ymmärrän, ettei kannata ottaa tyhmiä riskejä. Mutta olen sellainen ihminen, etten halua elää varomisen vuoksi.

Päätös on otettu vastaan ristiriitaisin tuntein. Osa Hongan lähipiiristä on ihmetellyt ääneen, eikö kahden pienen lapsen isä arvosta elämäänsä ollenkaan.

– Kysymys ei ole siitä. Minulla on elämä kondiksessa. Minulla on vakituinen työpaikka ja rakastan lapsiani ja perhettäni yli kaiken. Mutta ei elämässä voi miellyttää aina kaikkia.

– En koe ottavani mitään hölmöä riskiä. Tiedän tasan tarkkaan, mitä teen. Ajaminen on minulle yhtä luonnollista kuin jollekin toiselle juokseminen tai pyöräily.

Viiden vuoden ympyrä sulkeutuu 25. helmikuuta Oulun pesäpallostadionilla ajettavassa snowcrossin SM-kisassa.

Honka palaa kisa radalle päivälleen viisi vuotta sen jälkeen, kun hän loukkaantui Venäjällä.

– Tällä hetkellä ajattelen, että ajan tämän yhden kisan. Tarkoitukseni ei ole alkaa kiertää mitään sarjaa. Haluan puuhastella mieluummin lasteni kanssa.

Fakta