Kantaesitys
Teatterissa puhuvat satuttavasti myös uskossaan armottomien tai jatkuvasti kaljan ja koskenkorvan kanssa lotraavien isien jälkikasvut.
Toivonen itse viihtyy ohjaajana molempien seurassa
Tarinan toisen kerroksen muodostaa aikuisen Hantten ero vaimosta ja lapsista sekä itsensä ehjäksi kursiminen.
Hanttella on hekumointi harrastuksena ja jatkuva kutkan tunne haarovälissä. Siitä yleisölle irtoaa monta mojovaa naurunaihetta, kun mies etsii diagnoosia ilotyttöjen ja näyteikkunan mallinuken luota. Mielisairaalaan hän on liian terve.
Seksuaalinen yliaktiivisuus tuo piristävän ruiskeen vakavien mietteiden keskelle.
Myös lapsen näkökulma keventää kerrontaa, vaikka pienen pojan optimismi onkin enemmän itsepetosta ja Taivaan isän kuin arki-isän ansiota.
Pöljänpojan kaksihaarainen rooli on Mika Nuojuan mestarinäyte. Nuojua saa henkilönä kolkkoon ja äkkipikaiseen aikuiseen Hantteen myös lämpöä ja lempeä.
Pikkuisena pojantirriäisenä Nuojua sulattaa kaiken jään.
Siirtymät isosta pieneksi ja pienestä isoksi on harkittu ohjaaja Toivosen kanssa tarkasti. Ne ovat niitä paikkoja, joissa katsoja voisi helposti pudota kartalta. Joissakin siirtymissä on minimaalinen hetki ovelaa blurrausta, sumeutta, jolloin yleisö ei heti saa kiinni, missä todellisuudessa nyt mennään.
Tämä on omiaan kasvattamaan sitä ajatusta, joka myös alkuperäisestä romaanista nousee: miten niin herkästä ja luottavaisesta lapsesta kasvaa kovin eksynyt ja tuskainen aikuinen?
On kiitettävää, ettei Hanttea leimata, moralisoida tai tuomita ohjauksessa valmiiksi. Näyttelijänä Nuojua pitää esittämänsä ihmisen puolta. Hän tekee oksettavankin koskettavaksi.
Kirjailija Huotari ei ole häivyttänyt Oulua pois näytelmästä. Annolan aitta ja elävä toripolliisi tuovat tulkintaan mukaan kaupungin hujunhajua.
Pois on leikattu isän iskut äitiin, paapa, muumu, Matti-eno, Anu-koirat ja muut lemmikit.
Jussi Hukkasen lavastus on askeettinen, mutta symboliikaltaan ja käytännössä toimiva. Kuvataiteilija Hukkanen rikastuttaa maalauksillaan lavastemestari Hukkasen konstruktiota. Esillepanossa on tilaa avaruuden kappaleille sekä pienille palasille fantasista realismia ja marc chagallia, kun Hantten äiti lentää ilmapalloilla taivaaseen.
Äijäteatteriksi esitys ei rajaudu, sillä samat isän ikävät ja eroahdistukset ilmenevät kaikilla sukupuolilla. Onko esitys katarttinen, voiteleva tai eheyttävä? Sitä sopii itse kopaista.
Artikkelin lähde Kaleva 20.2.2016.