Pöljänpojan oivallinen olento

Kolmiodraama: isi, poika ja viinapiru. Mika Nuojua tekee oksettavankin koskettavaksi.

Kantaesitys

Oulun kaupunginteatteri: Pöljänpojan vakuutus. Ohjaus Kari-Pekka Toivonen. Puvut Annukka Valta. Lavasteet Jussi Hukkanen. Valosuunnittelu Aarne Turunen. Äänisuunnittelu Kari Koret. Esittäjä Mika Nuojua (vierailija). Pieni näyttämö 18.2.

Teatterissa miehetkin puhuvat – tämä on Oulun kaupunginteatterin taiteellisen johtajan Kari-Pekka Toivosen kevään slogan.

Teatterissa puhuvat satuttavasti myös uskossaan armottomien tai jatkuvasti kaljan ja koskenkorvan kanssa lotraavien isien jälkikasvut.

Toivonen itse viihtyy ohjaajana molempien seurassa Kaiken kirjassa ja Pöljänpojan vakuutuksessa.

Isän ikävä vyöryy Pekka Huotarin romaanidramatisoinnissa suurena aaltona.

Näyttämöllä äänen saavat läsnä, mutta tavoittamattomissa olevia isiään etsivät ja kaipaavat pikkupojat. Suhteen kolmas pyörä on Raamattu tai viinapiru.

Tarinan toisen kerroksen muodostaa aikuisen Hantten ero vaimosta ja lapsista sekä itsensä ehjäksi kursiminen.

Hanttella on hekumointi harrastuksena ja jatkuva kutkan tunne haarovälissä. Siitä yleisölle irtoaa monta mojovaa naurunaihetta, kun mies etsii diagnoosia ilotyttöjen ja näyteikkunan mallinuken luota. Mielisairaalaan hän on liian terve.

Seksuaalinen yliaktiivisuus tuo piristävän ruiskeen vakavien mietteiden keskelle.

Myös lapsen näkökulma keventää kerrontaa, vaikka pienen pojan optimismi onkin enemmän itsepetosta ja Taivaan isän kuin arki-isän ansiota.

Pöljänpojan kaksihaarainen rooli on Mika Nuojuan mestarinäyte. Nuojua saa henkilönä kolkkoon ja äkkipikaiseen aikuiseen Hantteen myös lämpöä ja lempeä.

Pikkuisena pojantirriäisenä Nuojua sulattaa kaiken jään.

Siirtymät isosta pieneksi ja pienestä isoksi on harkittu ohjaaja Toivosen kanssa tarkasti. Ne ovat niitä paikkoja, joissa katsoja voisi helposti pudota kartalta. Joissakin siirtymissä on minimaalinen hetki ovelaa blurrausta, sumeutta, jolloin yleisö ei heti saa kiinni, missä todellisuudessa nyt mennään.

Tämä on omiaan kasvattamaan sitä ajatusta, joka myös alkuperäisestä romaanista nousee: miten niin herkästä ja luottavaisesta lapsesta kasvaa kovin eksynyt ja tuskainen aikuinen?

On kiitettävää, ettei Hanttea leimata, moralisoida tai tuomita ohjauksessa valmiiksi. Näyttelijänä Nuojua pitää esittämänsä ihmisen puolta. Hän tekee oksettavankin koskettavaksi.

Kirjailija Huotari ei ole häivyttänyt Oulua pois näytelmästä. Annolan aitta ja elävä toripolliisi tuovat tulkintaan mukaan kaupungin hujunhajua.

Pois on leikattu isän iskut äitiin, paapa, muumu, Matti-eno, Anu-koirat ja muut lemmikit.

Jussi Hukkasen lavastus on askeettinen, mutta symboliikaltaan ja käytännössä toimiva. Kuvataiteilija Hukkanen rikastuttaa maalauksillaan lavastemestari Hukkasen konstruktiota. Esillepanossa on tilaa avaruuden kappaleille sekä pienille palasille fantasista realismia ja marc chagallia, kun Hantten äiti lentää ilmapalloilla taivaaseen.

Äijäteatteriksi esitys ei rajaudu, sillä samat isän ikävät ja eroahdistukset ilmenevät kaikilla sukupuolilla. Onko esitys katarttinen, voiteleva tai eheyttävä? Sitä sopii itse kopaista.

Eeva Kauppinen

FAKTA

Kriitikko kiteyttää

Puheenaihe: Kuuluuko lapsen ääni perheessä? Tämä aihe nousi esiin Taivaslaulu-paneelikeskustelussa Karjasillan kirkossa viime maanantaina. Pöljänpojan vakuutus ainakin huutaa hämmentyneen ja isin huomiota kaipaavan pikkupojan äänellä. Miehen ääni ja lapsen ääni kuuluvat teatterissa.

Puheenparsi: Kalevalainen alkusointu tekee näytelmän puheesta välillä osuvaa ja huvittavaa, välillä kiusallista kikkailua. Pekka Huotari on melkoinen sanaseppo, sillä hän tuottaa uudissanoja ja sanaväännelmiä. Kieli varmasti jakaa katsojat tykkääjiin ja niihin, jotka ovat toista mieltä.

Kaksoisvalotus Hantteen: näyttelijä Mika Nuojua pöljänpojan roolissa ja taustalla kuvataiteilija, lavastemestari Jussi Hukkasen maalauksellinen näkemys muistosta.

Creative Commons -lisenssi

Artikkelin lähde Kaleva 20.2.2016.