Artikkelin lähde Kaleva
Eeva Kauppinen, teksti
Pekka Peura, kuvaOululaisen Mika Ronkaisen dokumenttielokuva
Road movie kiteytti isoja asioita: Ruotsin-siirtolaisuuden, paluun juurille sekä isän ja pojan väliset suhteet.
Nyt Aknestikin kitaristin Kai Latvalehdon ja Tauno-isän automatka Göteborgiin tehdään Oulun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä.
Käsikirjoittajana ja ohjaajana on Ronkainen.
Kain roolin näyttelee Aki Pelkonen ja Taunon Hannu Pelkonen.
– Casting oli hirveän helppo tehdä. Katsoin teatterin nimilistasta, kenellä on samat sukunimet, Ronkainen vitsailee.
Ruotsiin 60- ja 70-luvuilla työn perässä lähteneiden suomalaisten ja heidän lastensa kokemuksia Svea-mamman helmoissa ei ole juurikaan käsitelty taiteessa.
Eikä varsinkaan palaajien nihkeätä vastaanottoa ja orpoutta kotimaassa.
Laulu koti-ikävästä tarjoaa väylän tähän.
– He ovat täällä meidän seassamme, eikä heistä näy päälle päin tämä historia. Ja aika monella on sama kuoppa sielussa kuin Kailla, Mika Ronkainen toteaa.
Susanna Alakosken omaelämäkerrallinen romaani
– Tällä näytelmällä ollaan nimenomaan kertomassa toisen sukupolven paluumuuttajien tarinaa ja heille identiteettiä luomassa, ohjaaja sanoo.
– On ollut hämmästyttävää, miten paljon Ruotsissa lapsuutensa viettäneet ovat ottaneet yhteyttä minuun ja etenkin Kaihin. Monet heistä ovat Kain tavoin pitäneet asian sisällään.
Kai on useiden ihmisten puhetorvi.
– Moni on pitänyt elokuvaa eheyttävänä. Kain ja Taunon tarina on koskettava, vaikkei olisi koskaan Ruotsissa käynytkään. Kahden sukupolven välisen keskusteluyhteyden löytyminen on niin universaali aihe, Ronkainen näkee.
Aknestikilla on näytelmässä pieni rooli. Mutta musiikilla suuri.
– Kain ja Taunon taustatarina ja konteksti luodaan musiikin kautta. Kutsun niitä musikaaliosuuksiksi.
Onko Laulu koti-ikävästä uusi musikaali?
– Tämä on musikaali, kyllä. Tämä on myöskin draama, komedia ja dokumenttiteatteria. Näyttämöllä paukutellaan aika paljon metatasoilla. Autenttisuuden kommentointia on haettu sillä, että dokumentin tekeminen on tehty näkyväksi lavalla.
Kuvausryhmää ei näy, mutta näyttelijä Janne Raudaskosken esittämä elokuvaohjaaja Mika Ronkainen kyllä.
– En halunnut lavalle elokuvan kopiota vaan itsenäisen näytelmän, joka seisoo omilla jaloillaan, mutta kommentoi elokuvaa ja sen tekemistä.
Uskottavat tunteet ovat Ronkaiselle ohjaajana tärkeitä.
– Televisio on täynnä muovisia, näyteltyjä tunteita. Mutta ihmiset janoavat aitoja. Netissä ovat suosituimpia kissavideot ja vauvavideot. Miksi? Koska niissä ei ole mitään feikkiä.
Ronkainen virnistää:
– Näen jo otsikon: Laulu koti-ikävästä on kuin kissavideo.
Ru
Mahtui ainakin Hillman
Joni Skiftesvikin Katsastuksessa. – Nämä penkit ovat ainoa,
mitä autosta on lavalla, ohjaaja Mika Ronkainen sanoo. – Muuten illuusio luodaan valoilla ja äänellä.
Ronkaiselta dokumenttielokuvien teko luistaa. Häntä kiinnostaa kovasti myös (dokumentti)teatteri.
–
– Kun kuvasimme elokuvaa, Kai Latvalehto tapasi Tukholmassa erään muusikon. He keskustelivat Suomen ja Ruotsin eroista. Muusikko sanoi, että häntä ärsyttää kamalasti Suomessa nouseva rasismi. Ja tämä oli vuonna 2010.
– Muistan silloin ajatelleeni, että onko se niin hirveästi noussut. Nyt kun katsoo Suomea, rasismi ja vihapuhe kasvavat koko ajan.
Ronkaisen mielestä Kain ja Tauno-isän kokemukset Ruotsissa toimivat meille peilinä nykyajassa.
– Yksi Kain vahvimpia lapsuusmuistoja on se, kun ruotsalaiset aikuisevat kysyivät: mikä nimesi on? Ja pikku-Kai vastasi, että Kai ja kirjoitetaan suomalaisittain iillä. Vaikka hän osasi puhua ruotsia täydellisesti Göteborgin aksentilla, suhtautuminen muuttui. Se toiseuden ja ulkopuolisuuden tunne on läsnä hänen elämässään vielä vuosikymmenten jälkeen.– Miten me Suomessa kohtaamme maahanmuuttajat nyt? Kohtelemmeko heitä ihmisinä vai partalapsina ja pohjasakkana?
Artikkelin lähde Kaleva