Iän hajua, nuoruuden kiihkoa

Tommi Kinnusen uusin teos on vahva kuva
erilaisuuden sietämisestä itsessä ja muissa.

Romaani

Tommi Kinnunen: Lopotti.
WSOY 2016.

Kuusamolaissyntyisen Tommi Kinnusen tuorein romaani on rakenteeltaan luja, eetokseltaan väkevä ja kielellisesti äärimmäisen rikas. Kirkkaimmilleen se kohoaa sokean päähenkilön, pianonvirittäjäksi päätyvän Helenan kuvauksessa.

Sodat kokeneiden sukupolvien ja heidän lastensa kohtalot asettuvat Kuusamossa, Turussa ja Helsingissä rinnakkain, vastakkain ja limikkäin luoden toisiinsa terävästi valaisevia näkökulmia.

Osa valokuvaajaperheen henkilöistä (Lahja, Kaarina, Maria) on samoja kuin Kinnusen kiitetyssä ja palkitussa esikoisteoksessa Neljäntienristeys (2014). Uusi, itsenäinen romaani Lopotti liikkuu talvisodan kynnykseltä tälle vuosituhannelle.

Niin tärkeää kuin ajankohtaisten asioiden käsittely onkin, virkistävää ja palkitsevaa on lukea vähälle huomiolle kirjallisuudessamme viime aikoina jääneestä lähimenneisyydestä. Se on rohkea ja persoonallinen valinta poikkeuksellisen lahjakkaalta kirjailijalta.

Ja kunnioitusta ansaitseva ratkaisu kustantajalta.

Aika on uudenkin romaanin keskeinen teema. Ajan myötä ihmiset ja ihmissuhteet muuttuvat: mummosta tulee isomummo, äidistä mummo ja tyttärestä äiti.

Ajassa ihmissuhteet väljenevät tai syvenevät. Liitot orastavat, kukoistavat ja kuihtuvat, olipa ihminen hetero tai homo, sokea tai näkevä. Aika liikuttelee ihmisiä kuin marionetteja; se on kaikille yhtä armoton jumala. Erityisen armoton sille, jolla ei enää muuta ole, joka vain odottaa ajasta poispääsyä.

Kerronta siirtyilee vilkkaasti ajasta ja henkilöistä toiseen. Katkelmallisuus kääntyy tarinalle eduksi; ajalliset siirtymät paljastavat henkilöissä tapahtuneet muutokset, yhtä julmasti kuin valokuvat. Kirjailija näyttää ihmiset kohtaloineen kuin erilaisissa lavastuksissa ja valoissa eri elämänvaiheissa.

Sokean päähenkilön Helenan pitkät, toistuvat monologit ovat kuin valmista draamatekstiä. Teatterille Kinnunen onkin paljon kirjoittanut.

Näkökyvyttömällä muut aistit toimivat paremmin. Tämä itsestäänselvä toteamus saa konkreettisen sisällön, kun Helena jo lapsena oppii suunnistamaan kodissaan askelia laskien. Sama jatkuu Helsingissä sokeainkoulussa, jonne Helena koillisen selkosilta sotien jälkeen siirtyy.

Askelia on laskettava ja ääniä tarkattava liikkuessa koulun käytävillä, portaissa, vilkkailla kaduilla Alppilan ja Kallion kaupunginosissa ja vihdoin kauempanakin.

Kädet tottuvat tunnistamaan kosketusaistin kautta, kasvoihin kohdistuva aurinko ilmoittaa lämmöllään ilmansuunnan. Jokainen kasvi tuoksuu eri tavalla; puun kuori kertoo iholle, mistä puusta on kyse.

Helenan veljenpoika Tuomaskin lähtee etelän asutuskeskukseen, opiskelemaan. Vielä viime vuosikymmeninä pankkialalle tähtäävä homo taloustieteilijä joutuu kuitenkin solmimaan kulissisuhteen naisen kanssa työpaikan varmistamiseksi.

Vivahteikas ja moderni kerronta yhtyy suomalaisen maaltamuuttoteeman pitkään traditioon. Siitä nousee romaanin uudemmissa aikatasoissa kadonneen ja menetetyn nostalgia. ”Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen.”

Ihmiset huomaavat olevansa sidoksissa paitsi aikaan myös paikkaan. Siirryttyään paikasta toiseen he kaipaavat sinne, mistä juuri lähtivät. Parhaiten tuntuu viihtyvän siellä missä ei ole.

Realistisesta epiikasta Kinnusen sanataiteen erottaa runollinen symboliikka. Turku palaa uudestaan Tuomaan erään rakkaussuhteen särkyessä; Helena nousee leijan mukana taivaalle kuullessaan joutuvansa lähtemään Helsinkiin kouluun.

Vaikka Kinnunen näyttää, kuinka lyhyttä onni ihmiselämässä on, teos ei suinkaan ole ankea eikä lohduton. Toivon sarastuksia on paljon toiseuden marginaaleihin sysättyjen(kin) elämässä, varsinkin kun asioita tarkastelee pitemmällä aikavälillä.

Esko Karppanen

FAKTA