Finn- jävelistä homo- hurriksi

Laulu koti-ikävästä on lohtunäytelmä
siirtosuomalaisten lapsille, jotka eksyivät.

Kantaesitys

Oulun kaupunginteatteri: Laulu koti-ikävästä. Käsikirjoitus ja ohjaus Mika Ronkainen. Ohjaajan assistentti Mikko Korsulainen. Lavastus Kalle Nurminen. Puvut Tiina Kaukanen. Valosuunnittelu Mika Ryynänen. Äänisuunnittelu Jari Niemi. Suuri näyttämö 27.2.

Voisiko Laulu koti-ikävästä saada vuoden 2016 Suomi-palkinnon?

Kyllä voisi, jos asiat etenisivät samalla logiikalla kuin 1970-luvulla, jolloin valokuvauksen opiskelijat Risto Vuorimies ja Ben Kaila pokkasivat Siirtosuomalainen-valokuvanäyttelystään oitis valokuvataiteen valtionpalkinnon.

Jos katsoo isompaa kuvaa, ohjaaja Mika Ronkainen tekee Kai Latvalehdon tarinan kautta näkyviksi Ruotsin-siirtolaiset ja heidän lapsensa identiteetti hukassa. Tätä ihmisosaa ei ole ennen dokumentoitu teatterissa samalla tavalla.

Susanna Alikosken August-palkittu romaani Sikalat kuvasi siirtosuomalaisten öykkäröintiä Ystadissa. Sirpa Puskalan nuortenromaani Tapaus Allu Salminen (2003) tulee lähemmäs Kain tarinaa. Siinä eronnut äiti raahaa vastentahtoisen alaikäisen Allun Torniosta Helsingin kautta Ruotsiin ja yhtä väkisin takaisin.

Siirtosuomalaisten lasten juurettomuus ja rikkinäisyys on asia, jota ei ole liikaa näytetty.

Jo tuli aika kääntää tämäkin kivi.

Laulu koti-ikävästä on ehdottomasti vahva teatteridebyytti elokuvaohjaaja Mika Ronkaiselta.

Ensin Kai Latvalehto ei antanut lupaa näyttämöversiolle. Mutta onneksi mieli muuttui, ja teatterinjohtajana tuolloin toiminut Mikko Kouki näytti vielä vihreää valoa.

Kuuluikohan Latvalehdon kanssa käytyyn neuvotteluun se, että Mika Ronkainen altistaa itsensäkin lavalle Janne Raudaskosken esittämänä roolihenkilönä?

Ruotsinsuomalaisuus on esityksessä läsnä useissa kerroksissa: ihmiskohtaloissa, valokuvissa ja musiikissa. Siitä ei pääse ohi.

Tarinan aarre on kuitenkin isän ja pojan välisen suhteen läpikäynti.

Kuva Kaista ja Taunosta naamat peruslukemilla mersun etupenkillä on myynyt niin Ronkaisen dokumenttielokuvaa kuin Oulun kaupunginteatterin musiikkinäytelmääkin. Siinä kiteytyy tämän etsikkoretken syy ja seuraus. Vaikka eivät nämä kaksi kovin vetovoimaisilta koko illan musiikkinäytelmän päähenkilöiltä vaikuta.

Avuksi tulee musiikki, levy Siirtolaisen tie, joka on hienosti upotettu matkanteon varrelle.

Aki Pelkonen on rokkiuskottava Kai. Pelkonen pitää hyvin otteessaan askeettisen ja angstisen oloisen roolihenkilönsä.

Uusi dramatisointi ja lisämateriaali syventävät etenkin Latvalehdon isää, Taunoa. Hannu Pelkosen Tauno on paradoksaalisesti Taunompi kuin Tauno itse.

Ihan puskista tulee Taunon laulu, Pelkkää unta. Entäpäs jos Slussenin sissi Kari J. Ristolainen, kahvinmyyjä Tuula Väänänen ja Timo Reinikan huikea Maukku olisivat saaneet omat kappaleensa?

Yleisö antoi Pelkosen laululle väliaplodit, samoin Kain ja Taunon kaverihommalle sekä Kain ja Oiva-pojan (Eeli Rautio) ornitologiselle kännykkäkeskustelulle. Myös arjen huumoria kuuluu annokseen.

Elokuvan pituus on puolitoista tuntia, teatteriesityksen lähes kolme. Tiivistäminen ei olisi haitannut. Homma alkaa rullata paremmin Göteborgissa, toisella puoliajalla. Ja se rullaa, kiitos Kalle Nurmisen funktionaalisen lavastuksen. Ei tarvita kuin silta ja auto.

Bonuksena ensi-illassa olivat oikea Kai ja Tauno perheineen livenä lavalla kiitoksissa. Oikein toivoisi, että se kuuluisi käsikseen.

Eeva Kauppinen

FAKTA

Kriitikko kiteyttää

Katse kuteisiin: Ihan hirveitä farkkuja! kauhisteli 70-luvulla sellaiset koipiinsa vetänyt. Leveää lahjetta, koristeniittejä, hapsuja, ketjuja ja suuret valkoiset ruusut pitkässä mustassa mekossa. Pukusuunnittelija Tiina Kaukanen irrottelee orkesterin ja solistien Tomi Enbuskan, Merja Pietilän, Anne Syysmaan ja Joose Mikkosen asuissa.

Suorat sanat: Siirtosuomalaiset rinnastuvat näytelmässä tämän päivän maahanmuuttajiin ja pakolaisiin. Rikollisten kuskilla on päässään Rajat kiinni -pipo. Taunon käy maahanmuuttajia sääliksi, koska ”suomalaisilla on niin vittumainen luonne”. Yleisö taputti tälle purkaukselle.

Soittotaitoinen näyttelijä Aki Pelkonen vetää kitaralla Aknestikin Suomirokkia näytelmän alussa. Askeettisen ja angstisen oloinen roolihenkilö Kai Latvalehto löytää Pelkosesta hienon tulkin. Hannu Pelkosen Tauno-isä taas on Taunompi kuin Tauno itse.

Artikkelin lähde Kaleva 29.02.2016.