Artikkelin lähde Kaleva
Liisa Lehto-Peippo Kaleva
Haapajärvi Kun haapajärviseltä Juho Pietikäiseltä kysyttiin, ampuisiko hän aloituslaukauksen pari kuukautta sitten pidetyissä Maanpuolustajien ammunnan piirinmestaruuskilpailussa, epäröi hän suuresti.
"Minähän olen puolisokea", hän kertoo todenneensa. Hän näkee oikealla silmällään hyvin heikosti.
Häntä muistutettiin asiasta, ja lopulta hän suostui.
"Se oli sitten vaikeaa. Piti tähdätä vasemmalla silmällä, eikä ollut asetta vasenkätiselle."
Taulu löytyi, ja osuma tuli. Kymppi.
Pietikäinen ei ollut käyttänyt pyssyä yli 70 vuoteen. Rintamalla hän oli konepistoolimies. Silloin hän kykeni vielä näkemään oikeallakin silmällä. Näkökyvyn siitä vei silmiin tullut rappeuma seitsemän vuotta sitten.
Elantonsa hän hankki metsätöillä ja maanviljelijänä, osin molemmilla yhtä aikaa silloin, kun tila ei vielä tuottanut tarpeeksi. Sukupolvenvaihdos tehtiin vuonna 1974, mutta Pietikäinen jatkoi poikansa apuna tilan töissä sen jälkeenkin. Nyt tilaa pitää kolmas sukupolvi.
Kaupungin keskustaan, veteraanien rivitaloon hän muutti viisi vuotta sitten puolison kuoltua.
"Hyvä täällä on asua. On naapureita, joiden kanssa pidetään yhteyksiä", hän sanoo.
Pietikäinen toteaa, että ilman kahden tyttärensä omaishoitoapua hän ei kykenisi asumaan enää itsenäisesti.
"Minulla on ollut hyvä elämä. Olen tyytyväinen. Minun ei tarvitse valittaa mistään", hän toteaa.
Tyytyväisyys syntyy myönteisestä elämänasenteesta.
"Pitää ajatella, että huonomminkin voisi olla. Vaimo oli samanlainen. Ihmeteltiin yhdessä, mitä ne stressi ja masennus ovat. Meille ei niitä huolita. Ja huumori oli aina mukana. 73 vuotta oltiin yhdessä. Pitkä ikävä on ollut häntä."
Joka viikko Pietikäisellä on kerho, jossa pelataan bocciaa, pallojen tarkkuusheittoa, ja juodaan välillä lettukahvit. Kerhokaverit ja myös pelaaminen ovat seuralliselle ja vilkkaalle Pietikäiselle mieluisia.
Hän kuuluu edelleen myös sotainvalidi- ja sotaveteraaniyhdistysten hallituksiin. Osallistuminen kokouksiin on mukavaa vaihtelua.
Pietikäinen toteaa, ettei hänen aikansa käy koskaan pitkäksi.
Hän lukee lehtiä ja kuuntelee äänikirjoja tuntikaudet joka päivä. Avuksi lukemiseen hän tarvitsee lukulaitetta. Sen ääreen hän asettuu pian herättyään seitsemältä ja syötyään aamupuuron. Sitä jatkuu iltakymmeneen.
Sanomalehtiä vaihdetaan naapurin kanssa, jotta molemmat voivat seurata niitä mahdollisimman laajalti.
Kun hän väsyy istumiseen, käy hän pitkälleen sohvalle ja kuuntelee äänikirjoja, mieluiten Kalle Päätaloa ja rintamakirjoja.
Tv:n katseleminen on jäänyt vähemmälle, mutta iltauutiset hän katsoo varmasti. Mahdoton vahinko on, jos eduskunnan kyselytunti menee ohi.
Tänä päivänä Pietikäistä hirvittää se, että kohta missään maassa ei ole terrorismin takia turvallista.
"Terroristeille ei tunnuta voivan mitään, ja kuitenkin koko maailma on heitä vastaan."
"Suomessa on kuitenkin turvallisinta. Sain olla yhtenä Suomen itsenäisyyttä vaalimassa, kun se oli katkeamaisillaan."
Pietikäinen arvelee, että nykyajan ihmiset eivät tiedä todellisesta köyhyydestä mitään.
Katovuonna 1918 halla vei Pohjois-Suomessa sadon. Juho-poika lähti viisivuotiaana ruuan hankintaan kuorimaan puusta pettua leipää varten isänsä tekemän lastan avulla.
"Sen verran oli jauhoja, että petunmurut sai pysymään läjässä leivässä. Sen lisäksi syötiin vain lanttuja ja nauriita, jotka halla oli säästänyt."
Nykypäivän ruokaa Pietikäinen ei moiti kalliiksi.
"Sen tuottaminen ei ole helppoa", hän tietää kertoa omasta kokemuksestaan.
Artikkelin lähde Kaleva