Artikkelin lähde Kaleva
Marjo Oikarinen
Ulla Kaislarantaa naurattaa vieläkin, kun hän muistaa sen itkun määrän. Televisiokamerat kuvasivat valtoimenaan valuneita kyyneleitä suorassa lähetyksessä. Mitra Kaislaranta, 21, oli juuri julistettu MTV3:n Idols-kisan voittajaksi.
Lavalle Mitraa halaamaan asteli äidin lisäksi joukko lähes yhtä liikuttuneita onnittelijoita: sisko, veli ja veljen vaimo. Mitran taiteilijaperhe, kuten tyttö lanseerasi jossain haastattelussa.
"Melankolinen taiteilijaperhe", Ulla Kaislaranta hymähtää.
Hänelle määritelmä tuli uutena. Hän ei ole koskaan ajatellut kasvattaneensa taiteilijoita.
Kuudesta lapsesta kolme työskentelee musiikin parissa ja yksi graafisena suunnittelijana.
Kaislaranta oli mukana perustamassa lasten ja nuorten taidekoulua Ouluun vuonna 1980 ja on ohjannut siitä asti teatteriryhmiä.
"En ajattele, että oppilaistakaan pitäisi tulla taiteilijoita. Kyse on enemmän taiteen kanssa kasvamisesta. Myös omat lapset ovat saaneet kasvaa asioihin, jotka ovat heille tärkeitä."
Mitra pyysi äskettäin äitiä Facebook-kaverikseen, vaikkei aiemmin huolinut. Ulla Kaislaranta esittelee päivitystä, jossa kaksi nuorinta lasta hulluttelevat karvahatut päässä otsikolla "Sotshi". Viestiketjuun on liittynyt muita perheenjäseniä ja kavereita, hattuineen totta kai.
"Mitra on ostellut karvalakkeja jo lukioaikana, ja niitä on hirveät määrät."
Toinen uusi juttu on "perheblogi" Facebookissa. Se alkoi äitijoulukalenterina ja tiivisti yhteydenpitoa, kun kolme lapsista asuu Tampereella ja keväällä muusikoksi Oulun konservatoriosta valmistuva Mitra reissaa pohjoisen ja etelän väliä.
Vanhin tytär Greta Hovi on Oulun Suzukikoulun viulu- ja muskariopettaja. Anni on graafinen suunnittelija mainostoimistossa, esikoinen Sakari fysioterapeutti ja nuorin poika Artte äänituottaja, kaikki nykyään tamperelaisia. Puutarhuriksi opiskellut Aleksi on levännyt Oulun kirkkotarhassa seitsemisen vuotta.
Jälkikasvua syntyi kolmessa erässä: raskas sarja, keskisarja ja höyhensarja. Jokaiseen tuli tyttö ja poika 2,5 vuoden ikäerolla, ja sarjojen väliin jäi kuusi vuotta.
"En ole varsinaisesti missään asiassa ollut näin suunnitelmallinen", Kaislaranta toteaa itseironisesti.
Herkkä ja empaattinen Kaislaranta uskaltaa tarvittaessa käydä rohkeasti käsiksi asioihin. Tuttava kuvaa häntä hyvällä tavalla kiukkuiseksi, Pohjan akan ja Pikku Myyn sekoitukseksi. Rakentavasta ärhäkkyydestä syntyy aina jotain.
Parhaillaan Kaislaranta käy neuvotteluja taidekoulun muutosta tyhjenevään Nuottasaaren kouluun, joka jaettaisiin steinerkoulun ja Myllytullin 1. ja 2. luokan kanssa.
Vuodesta 1999 "taikkari" on toiminut Kansankadulla kaupungin omistamassa kiinteistössä. Lähtöuhka on ollut ilmassa pitkään. Takaraja on ensi vuonna, kun paikalle aletaan rakentaa asuntoja.
Entinen autokorjaamo ei ole paras mahdollinen paikka taiteen tekemiseen. Se on jaettu väliseinillä moniin lokeroihin ja ahtaisiin käytäviin. Sijainti on kuitenkin toimiva, ja koko koulu mahtuu saman katon alle.
Kaislaranta on taistellut, ettei taidekoulu joutuisi jakautumaan moneen paikkaan luokkahuoneisiin ja nuorisotiloihin, kuten kuutena ensimmäisenä lukuvuonna. Linjoja on kolme: esittävä taide, visuaalinen taide ja tanssilinja. Jokainen tarvitsee omanlaisensa tilat ja tarvikkeet.
Opetus on rullannut koko ajan, mutta takana on tuulisia vuosia henkilöstöasioissa. Vuonna 2000 taidekoulu haki valtionosuutta kuvataiteen ja tanssin saamiseksi tuntiopetuksen piiriin. Rahaa tuli kerralla iso potti ja väkeä palkattiin lisää, mutta kasvu toi myös hallintaongelmia.
Nyt työyhteisö voi paremmin. Kaislaranta sanoo suoraan, että henkilöstöjohtaminen on ollut hänelle vaikein alue ja siinä hän on tehnyt eniten virheitä. Viime elokuusta lähtien hän on ollut taidealan johtajakoulutuksessa.
"Meni aikaa ennen kuin rupesin aistimaan, ettei kaikki pelitä. Olisi pitänyt kuulla, nähdä, ymmärtää ja tarttua."
Kaislaranta ei ehkä ole järjestelmällisin organisaattori, mutta nuorten kanssa olemisesta hän nauttii. Taikkarin käytävillä häneltä riittää huomiota joka puolelle. Hän taputtaa lämpimästi olkapäälle harjoittelijaa, joka kertoo vieneensä teatteriryhmän jo studioon odottamaan. "Ihana tyttö."
Studiossa Kaislaranta antaa oppilaille tilaa ja vastuuta esityksestä näiden kehitystason mukaan. Hän seuraa kuitenkin valppaasti ketjuimprovisaation kehittymistä ja antaa napakoita ohjeita.
"Vauhtia vaan, seuraava menee jo. Nyt kaipaan cowboyta ratsailla", hän huikkaa ryhmälle, joka on valinnut aiheeksi villin lännen.
Jos hulina meinaa yltyä tauolla liialliseksi, ei tarvita kuin katse ja varoittava äännähdys, niin porukka vaikenee.
Kun on Kaislarannan vuoro puhua, kysymyksiä ei paljon tarvita. Lauseet virtaavat ja kädet elehtivät vilkkaasti. Välillä hän pyyhkäisee olemattomia hiuksia kasvoilta vanhasta muistista, sillä viime aikoihin asti hänellä on ollut pitkä tukka.
Kaislaranta muistaa kaikki esitykset, jotka on nuorten kanssa tehnyt. Hän ei koskaan valitse samaa näytelmää kahta kertaa. Useimmat klassikot on jo käytetty, mutta varsinkin teini-ikäiset kehittävät aiheen ja dramaturgian mielellään itse. Repliikit muokkautuvat luonteviksi kirjoittamatta, improvisoiden. Opettaja ottaa ohjat siinä vaiheessa, kun on aika työstää ne kokonaisuudeksi.
Moni on hämmästynyt Kaislarannan kyvystä muistaa myös ihmiset, jotka on joskus tavannut - jopa oppilaidensa perheenjäsenet. Ja heitä on paljon. Taidekoulussa on nykyään vuosittain noin 850 oppilasta.
Taidekoulu aloitti kannatusyhdistyksen ylläpitämänä. Kirjallisuutta ja draamaa opiskellut Kaislaranta oli aluksi ainoa päätoiminen työntekijä. Vuonna 1986 hänet nimitettiin rehtoriksi. Samana vuonna koulu pääsi Terva-Toppilan kartanoon yhdessä steiner- ja suzukikoululaisten kanssa.
Paikka oli luovasti luonnonhelmassa, mutta hankalan matkan takana. Eron jälkeen Kaislaranta muutti Höyhtyälle, jonne piti kulkea kahdella bussilla, kun hän luopui autosta.
Jo 1981 tehtiin valtuustoaloite taidekoulun kunnallistamisesta, joka toteutui lopulta 21.7.1989, sattumalta Kaislarannan syntymäpäivänä.
"Olemme taidekoulun kanssa toisiimme liimatut."
Opetuksen piti päästä Nukulle (nykyinen Valve), mutta rakennuksen remontti venyi. Ryhmät toimivat Pikisaaressa ja toimisto oli Nukulla.
Toiminnan pyöritys oli melkoista rulettia. Kaislaranta odotti viidettä lastaan Arttea, ja äitiysloman kynnyksellä lokakuussa hänelle puhkesi paha ihottuma.
"Se alkoi kainaloista. Kuljin pingviinipaidassani kädet siivekkeinä ison mahani päällä. Lääkäri totesi, että minulla on atopia, mutta itse kutsuin sitä byrokratia-allergiaksi."
Taiteen perusopetuslaki tuli 1992 ja taidekoulu haluttiin sen piiriin. Juhannuksen tienoilla syntyi Mitra. Erilaisten selvitysryhmien takia puhelin soi kotonakin koko ajan, ja Kaislarannan verenpaine alkoi nousta.
Se nousi edelleen töihin paluun jälkeen. Oli aloitettava lääkitys. Kaislaranta ei tahtonut uskaltaa nukkuakaan, kun oli pienten lasten kanssa yksin kotona. Hän rupesi saamaan paniikkikohtauksia.
"Osasin jäljittää, mikä ne aiheutti, ja pääsin oireiden kanssa sinuksi. Silloin tällöin ne vaivaavat edelleen, esimerkiksi lentäessä, mutta olen päättänyt, etten anna niiden häiritä."
Samankaltaisia oireita Kaislaranta tunsi murrosiässäkin.
Hän joutui muuttamaan 14-vuotiaana Oulusta Etelä-Pohjanmaalle, kun äiti meni uudelleen naimisiin. Sopeutuminen ei ottanut onnistuakseen, ja tomera Ulla ilmoitti joululomalla Revonlahdella jäävänsä tätinsä luo. Hän karkaisi, jos pitäisi mennä takaisin.
Tädin luona hän asui alle kouluikäisenäkin, kun hammaslääkäriäidin piti tehdä Oulussa töitä. Isä oli kuollut, kun Ulla oli vuoden ikäinen.
Täti otti ilmoituksen tosissaan ja järjesti Ullan äidin kanssa asiat niin, että tyttö sai jatkaa koulunkäyntiä Ruukin yhteiskoulussa. Myöhemmin äiti muutti miehensä kanssa Ruukkiin ja lukiolainen pääsi kotiin.
Luokkatapaamisessa Ulla Kaislaranta huomasi, etteivät hänen juurensa ole samalla tavalla Siikajoen törmässä kuin useimpien muiden. Hän kävi ensimmäisen luokan Lahdessa, kuusi seuraavaa Oulussa ja yhden Etelä-Pohjanmaalla.
"Alkuvuodesta tulin miettineeksi taas asiaa. Minulla on kahdenlaiset juuret: toinen on perhe kaikkine lonkeroineen ja toinen taidekoulu. Ei se ole paikasta kiinni, taidekoulu voisi olla missä tahansa."
Esiintymisviettiä on Kaislarannan perheessä jo kolmannessa polvessa. Gretan lapset Elmo ja Sylvi käyvät taidekoulussa tanssimassa ja Elmo myös sirkusryhmässä. Elmo soittaa suzukeissa selloa, Sylvi viulua. Annin Eino, 10 kuukautta, on innokas vauvamuskarilainen.
Parikymppisenä naimisiin mennyt Kaislaranta opettelee nyt "yksinasumisen suurta ihmeellisyyttä".
"Pottukattilan hämmentämistä en kaipaa, kun olen 40 vuotta sitä veivannut. Vaikka välillä on kiva, kun tulee iso porukka syömään."
Ainoana lapsena Kaislaranta halusi ehdottomasti suuren perheen. Toive toteutui, mutta hän tietää, ettei elämää voi käsikirjoittaa.
Hän odotti kolmatta lasta, kun taidekoulun kannatusyhdistystä suunniteltiin. Vauva menehtyi kohtuun juuri ennen perustamistilaisuutta.
Se on ollut ainoa taidekoulun tapahtuma, johon Kaislaranta ei ole päässyt.
Artikkelin lähde Kaleva