Artikkelin lähde Kaleva
Anna Kilponen Kaleva
Muhos "Tämä on alitajuntani", esittelee Leila Kontio, 71, oranssinkeltaista taulua seinällään. Kyseessä on muhoslaisen Terttu Jurvakaisen työ, jonka äärellä Kontio koki väkeviä tunteita.
Oranssia löytyy emännän päältä, jopa Mikko-kissa on tässä talossa oranssi. Värikääksi voisi luonnehtia myös Leila Kontion elämää. Kun on räväkkä käänteissään, sattuu ja tapahtuu. Edes vastoinkäymiset eivät ole häntä lannistaneet, vaan pikemminkin sysänneet liikkeelle.
Huumori - se kuuluu Tervolasta kotoisin olevan Kontion puheessa, kuten peräpohjalaismurrekin. Minä on mie ihan periaatteesta, ja joskus hän innostuu puhumaan hoon päältä.
Kun hän kokosi vuoden alussa julkaistua elämäkertaansa, Elämässä sattunutta (omakustanne), oli selvää, että se kirjoitettaisiin omalla murteella.
"Mieheni Martti on karjalaispoika. Kun hän puhui murrettaan koulussa, hän sai turpiinsa. Martti yritti kieltää sanomasta mie, mutta en uskonut. Kun olen omillani, niin h:kin tulee luontojaan oikiaan paikhaan."
Pariskunta on ollut yksissä jo yli 50 vuotta. "Kun Martti välillä minuun tuskaantuu, sanon vain, että pidä hyvänäsi, kun olet itse kerran kotoa tullut hakemaan."
Avioliittonsa alkutaipaleella 1964 Kontiot asettuivat asumaan Ouluun. Martti työskenteli sähkölaitokselta ja Leila pääsi hieman myöhemmin taikinantekijäksi S. Siltasen leipomoon Torikadulle. Asuntona oli kolmen vuoden ajan kamari leipomon vintillä. Sitten löytyi kaksio Lintulasta.
Lapsia ei pariskunnan toiveista huolimatta meinannut kuulua. Asiaa tutkittiin ja Leila aloitti hormonihoidot. Ottolapsen hankkimistakin jo suunniteltiin.
"Miehän en aluksi halunnut kasvaa naiseksi. Se on surullista, kun elimistö kuuntelee. Kovan koulun olen sen vuoksi käynyt."
1960-luvun lopussa tärppäsi viimein: Kontiot saivat pojan ja muutaman vuoden kuluttua toisenkin. Leila oli kotiäitinä, mutta piti ammattitaitoaan yllä käymällä joka toinen kesä töissä leipomossa.
1974 perhe muutti omakotitaloon Kempeleeseen. Nuoremman pojan tultua kouluikään Kontio palasi töihin ja työskenteli Antellin leipomossa taikinantekijänä.
Myöhemmin leipomo saneerasi ja laittoi vanhempaa väkeä pois. Kontio oli yksi heistä, mutta työhullun maineessa kun oli, hänet kutsuttiin pian takaisin ja tarjottiinpa työnjohtajan paikkaakin. "Sanoin, etten pystyisi siihen. Tällä elämänkokemuksella olisi toisin."
1981 perhettä kohtasi suru, kun 12-vuotias esikoispoika kuoli tapaturmaisesti roikuttuaan auton perässä. Asiasta on vaikea puhua vieläkin ilman kyyneleitä.
Pojan kuoltua Kontio päätti, että nyt hän uskaltaisi tehdä kaiken, mitä on halunnut. Häntä lohdutti, että vielä oli yksi poika jäljellä, jolle hän voisi huomionsa ja rakkautensa antaa.
Vaikka leipurintutkinto oli juuri suoritettu töiden ohessa, päätti hän 40-vuotiaana hakea vielä hammashoitajakouluun. Hän oli yksi harvoista kansakoulupohjalta pyrkineistä, mutta pääsi sisään.
1990-luvun lama uuvutti Leila Kontion. Hän toimi tuolloin Aapistien hammashoitolan klinikkasalin hoitajana. Saneerauksen seurauksena hän jäi ainoaksi kokopäiväiseksi hoitajaksi ja väsyi työtaakan kasvettua mahdottomaksi.
Vuonna 1993 hän löysi kyhmyn rinnastaan, joka osoittautui rintasyöväksi. Se leikattiin ja hoidettiin, mutta vuotta myöhemmin oli jäätävä sairauseläkkeelle masennuksen vuoksi.
Nyt hän kuittaa sairauksiensa mukanaan tuomat puutteet hurtilla huumorilla.
"Minulla on kuulolaitteet molemmissa korvissa synnynnäisen heikkokuuloisuuden vuoksi, hampaissa implantit ja rintaproteesi. Aamulla laitan kaikki varaosat paikoilleen ja lopuksi vielä silmälasit. Kunhan nuppi toimii hyvin, pysyy virkeänä ja elämänhaluisena."
Eläkepäivillään hän muutti miehensä kanssa tämän kotitaloon Muhokselle. Samassa hötäkässä vanha kutsumanimi Sirkka-Liisa muuttui Leilaksi.
"En koskaan tykännyt Sirkka-nimestä, koska se kuulostaa kovalta. Muhoksella minut tunnetaan Leilana."
Harrastuksia Leila Kontiolla ja hänen miehellään riittää: yhdessä käydään tanssimassa, tehdään polttopuita, joogataan ja lauletaan Utajärven eläkeläisten kuorossa. "Minäkin laulan, vaikka koulussa minulla oli nelonen laulussa. Soittelen myös yksikätisesti sähköurkuja."
Päivittäiset kävely- tai hiihtolenkit luonnossa tuovat mielenrauhaa. "Minulla on aina ollut energiaa vaikka muille jakaa. Minkä sitä luonnolleen mahtaa."
Kodin seinillä on Leilan ja hänen pojantyttärensä tekemää taidetta - sen oranssin taulun lisäksi.
"Oranssi on räväkkä väri ja se pitää hereillä. Olen ollut nuoresta asti räväkkä. Kun olin Kemijärvellä ompelukurssilla, hyppäsin pöydälle ja ehdotin, että ruvettaisiinko tutustelemaan."
Minkä sitä luonnolleen mahtaa. Eikä tarvitsekaan.
Artikkelin lähde Kaleva