Artikkelin lähde Kaleva
Päivi Alasuutari teksti
Näillä neljällä aukeamalla näette tuntemattoman valokuvaajan kulttuuriteon noin 140 vuoden takaa. Hän kuvasi Oulun kaupungin Ainolan puistosta kaikkiin ilmansuuntiin ja tallensi näin historiallisen panoraaman Oulusta.
Kuvat on otettu aikaisintaan vuonna 1869 ja ennen vuotta 1872. Yhdessä kuvista näkyy jo Pokkitörmän ja Raatinsaaren välinen silta, joka vihittiin käyttöön 1.5.1869.
Tuntemattoman valokuvaajan kuvissa näyttäytyvät tämän päivän lasten isoisoisoisoäitien ja -isien maisemat.
Oululainen Antero Allas sai kuvasarjan aikoinaan perhetutultaan ja lahjoitti sen Pohjois-Pohjanmaan museolle.
Kuvasarja on kokonaisuudessaan esillä Villa Lipporannassa Tuirassa.
Kalevan valokuvaaja Jarmo Kontiainen asettui 1800-luvulla eläneen kollegansa jäljille kuvaten kaupungin samalla tavalla 360-asteisena panoraamana kuvauspaikkanaan Tietomaan torni.
Noin 140 vuotta sitten Oulu oli 7 300 asukkaan kaupunki, jonka kulkuyhteyksissä tapahtui merkittävä murros, kun Oulujoen yli, Pokkitörmältä Linnansaareen ja Raatinsaaren kautta Toivoniemeen rakennettiin sillat.
Siltojen rakentaminen oli epäilemättä ollut kaupungin puheenaihe vuosikymmenen jos toisenkin. Asia nousi esille jo 1820-luvulla ja siltayhteyden suunnittelu aloitettiin 1840-luvulla, mutta Krimin sota viivästytti hanketta. Nyt siitä oli tullut totta.
Ennen siltoja Oulujoen yli pääsi lossilla Pakkahuoneen rannasta nykyiseen Merijalin rantaan. Joki oli iso jakaja. Kesti vielä toistakymmentä vuotta ennen kuin Tuira ja Ala-Laanila liitettiin Ouluun.
Toppilansalmen alue oli vasta liitetty osaksi kaupunkia. Satama oli Toppilassa, ja Toppilansalmen suun mataloituminen oli jatkuvana huolenaiheena. Toppilansalmen patoamista suunniteltiin vakavasti ja siitä tehtiin jopa päätös, mutta hanke haudattiin. Oulujoen kalastusyhtiö vastusti, koska se uskoi patoamisen haittaavan lohenkalastusta.
Oulu oli merikaupunki ja tervakaupan keskus, ja sen kauppalaivasto oli Suomen suurimpia.
Tervakauppa eli vielä kukoistuskauttaan. Tervaa tarvittiin kaikkialla laivojen rakentamisessa. Oulusta se laivattiin maailmanmarkkinoille. Satamassa liikennöivistä laivoista 40 prosenttia oli ulkomaalaisia.
Lohi ja voi olivat olleet tasaisen tärkeitä vientituotteita Venäjälle ja Ruotsiin, mutta niiden osuus supistui vähäiseksi samalla, kun nahkatuotteiden vienti alkoi kasvaa.
Vilkkaita kauppayhteyksiä kuvaa sekin, että ainakin Ruotsilla, Lyypekillä, Iso-Britannialla, Espanjalla, Hollannilla ja Pohjois-Saksalla oli Oulussa konsulit.
Krimin sodan aikaan, runsas vuosikymmen aikaisemmin, britit tuhosivat Oulun kauppalaivaston ja aiheuttivat polttamalla suurta tuhoa kaupungissa, mutta kauppalaivasto nousi tuhkasta entistä ehompana ja >>
uudenaikaisempana. Suuruudessaan se saavutti koko ajan Raahea, joka oli maan ykkönen.
Kiitos kauppalaivaston ripeästä noususta kuului paitsi kaupungin kauppaporvaristolle myös valtiovallalle, joka elvytti meriliikennettä laivanrakennukseen myönnettävillä lainoilla. Oulun kauppaporvariston mahtavimpia sukuja olivat Bergbomit, Candelinit ja Snellmannit.
Kaupungin miehistä huomattava osa työskenteli merimiehinä maailmalla.
Laivoja rakennettiin tasaiseen tahtiin, 1-3 laivaa vuosittain. Suurin Oulussa rakennettu Toivo valmistui 1870.
Talouden näkökulmasta 1800-luvun jälkipuoliskolle olivat ominaisia pitkät lamakaudet ja lyhyet nousukaudet. 1860-luvun loppupuoli oli laskukautta ja 1870-luvun alku nousukautta. Lama- ja nousukaudet vaikuttivat Oulun kauppaporvaristoon voimakkaasti, koska kauppiaat harjoittivat laivanvarustusta kaupan lisäksi.
Tervaa tuotiin Ouluun Kainuusta, josta se tuotiin tervaveneillä tynnyreissä Oulujokea pitkin. Oulusta Kainuun talonpojat ostivat viljaa, suolaa, viinaa ja muita kotitarpeita.
Rahtialukset olivat purjelaivoja, mutta matkustajien liikkumisesta piti huolta höyrylaivaliikenne. Oulusta etelään liikennöi 1860-luvun lopulla rannikkolinjalla kahdeksan laivaa. Oulun ja Tukholman välillä liikennöivät Pohjola, Berzelius ja Thule, Oulun ja Pietarin välillä Österbotten, Suomi ja Porthan.
Kesällä 1870 alkoi myös höyrylaivaliikenne Oulun ja Muhoksen välillä Kaima-nimisellä aluksella.
Rautatie kaupunkiin saatiin vasta 16 vuotta myöhemmin.
Alavalle maalle perustetussa Oulussa teistä tuli helposti huonokuntoisia sateisina aikoina. Kun kivettyjä olivat vain keskikaupungin kadut, on helppo kuvitella, millaista kaupungissa oli kulkea kura- ja loskasäillä.
Kun vesijohto- ja viemärilaitosta ei ollut, jätevesien johtaminen saven ja soran sekaisilta teiltä ojiin oli hankalaa. Lilluvat jätevedet aiheuttivat kaupungissa terveysongelmia, eikä ihme, pidettiinhän kaupungissa myös kotieläimiä, joten tunkioitakin oli lähes joka pihassa.
Sikäli oululaiset olivat onnekkaita, että kaupungissa sai hoitoa: Oulun lääninsairaala oli 1870-luvulle asti Pohjois-Suomen ainoa pysyvä sairaala. Sairaalat sijaitsivat Lasaretinsaaressa.
Varakkaat kauppiaat asuivatkin vähän korkeammalla sijaitsevalla Torikadulla. Esimerkiksi Rantakatu ja Aleksanterinkatu eivät heille asumapaikoiksi kelvanneet.
Nykyisen Franzénin puiston paikalla sijainnut kauppatori eli Kirkkotori oli Oulun kaupan keskus, mutta kaupankäynti oli alkanut siirtyä Pakkahuoneentorille, jossa oli ilmeisesti paremmin tilaa.
Kirkkotorin laidalla sijaitsivat myös tärkeimmät julkiset rakennukset, kuten triviaalikoulu ja kirkko.
Kaupungin ainoa juhlasali oli puurakenteisella Seurahuoneella, nykyisen kaupungintalon paikalla.
Tuore ilmiö kaupungin elämässä oli Hietasaareen, Mustasalmeen ja Toppilaan 1860-luvulla muodostu- >>
nut huvilayhdyskunta. Oli torneja ja koristeellisia ikkunoiden ja ovien reunuksia.
Huviloiden omistajat olivat rikasta ja mahtavaa joukkoa, kaupungin kermaa.
Vaikka Suomea koettelivat suuret nälkävuodet 1866-1868, kaupungin väkiluku kasvoi kiihtyvään tahtiin 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Oulu oli silloinkin Pohjois-Suomen keskus, jonne muutettiin lähikunnista työn perässä.
Muuttoa vapautti vuoden 1865 irtolaisasetus. Se kumosi osittain aikaisemman muuttoa hillinneen rajoituksen, jonka mukaan kaupunkiin muuttavalla piti olla "laillinen suojelija" eli työnantaja.
Suuri muuttoliike Ouluun teki tuloaan. Kukaan tuskin kuitenkaan ymmärsi vielä tuolloin, millainen mahtava työllistäjä vuonna 1863 perustetusta Åströmin nahkatehtaasta tulisi kaupunkiin.
Vuonna 1871 nahkatehtaalla oli 24 työntekijää, kun heitä vuosisadan lopussa oli lähemmäs 600.
Maatalouden harjoittaminen eli kukoistuskauttaan Oulussa, mutta elinkeino oli siirtymässä porvaristolta työväestölle.
Kaupungin syrjäiset osat, kuten Kakaravaara, näyttivät maalaiskyliltä. Asukkaat olivat hankkineet talonsa tonttimaan kaupungilta, mutta vuokrasivat peltotilkkuja kaupungin laajoilta lahjoitusmailta ja kasvattivat niillä muun muassa viljaa ja perunaa.
Kotieläimet laidunnettiin kaupungin yleisellä laitumella. Suurimman kotieläinjoukon muodostivat lehmät.
Kaupungin asioista päätti maistraatti, jonka jäsenet valitsi kaupungin porvaristo. Muutos oli kuitenkin jo ovella.
Vuoden 1873 kunnallisasetus toi päätöksenteon valtuustoille. Kaupungin tehtävät laajenivat asukkaitten hyvinvoinnin ja sivistämisen edistämiseen, kun näihin asti tehtävänä oli ollut edistää kauppaa ja teollisuutta. Hallinnonuudistuksen myötä kaupungin virkamieskunta alkoi kasvaa voimakkaasti vuodesta 1870.
Wiikko-Sanomat oli kaupungin ainoa sanomalehti. Postin lisäksi lennätin oli tärkeä tiedonvälittäjä. Puhelin tuli kaupunkiin vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin.
Artikkelin lähde Kaleva