Artikkelin lähde Kaleva
Jarno Mällinen teksti
Jukka-Pekka Moilanen kuvat
Useimmat taiteilijat tekevät työtään tasaisesti, vuodesta toiseen, ilman ihmeempää julkisuutta. Mutta toisinaan tapahtuu jotain, mikä herättää tiedotusvälineet horroksestaan ja nostaa esiin yhden puurtajan, joka saa todentaa Andy Warholin julistuksen "15 minuutin kuuluisuudesta".
Haukiputaalla asuvan Anssi Hanhelan viisitoistaminuuttinen koitti tammikuun alussa, kun hänen yksityisnäyttelynsä poistettiin - sensuroitiin - Rovaniemen taidemuseon kahvilan seinältä. Olihan tauluissa paljaita peräpäitä ja sukupuolista sisältöä; esittävyys, tyyliteltykin, oli tällä kertaa enemmän pahe kuin hyve. Nettijulkisuus repesi, ja nimettömät kommentoijat purkivat loputtomia paineitaan.
Hanhela itse ei verkkomaineensa kasvua huomannut, vaikka sensuroinnista äimistynyt olikin. Hän pysyttelee erossa nettimölinästä, todellisuuden mitättömästä siivusta, ja luottaa palautteen osalta perinteisiin arvosteluihin sekä kollegoihinsa. Ja kun seksuaalisuusteema on kulkenut mukana koko uran ajan, kolmisenkymmentä vuotta, ei hetkellinen kohu pahemmin liikuta.
"Kun se asia on mielessä, niin sitä on pakko käydä läpi", selittää taiteilija teemaansa ja toteaa, ettei tykkää sukupuolisuuden ja rujon ilmaisun ruokkimista Kalervo Palsa -vertauksista. "Palsalla kuolema on paljon enempi esillä."
Punakylkisen puurakennuksen, taiteilijan isän entisen kotitalon, seinät ovat täynnä omia ja toisten tauluja. Sivuhuoneessa on ateljee maalaustelineineen ja taulupinoineen, olohuoneessa vallitsee kodikkaan sopuisa epäjärjestys. Kissa hyppää keittiönpöydälle, haastateltava istuu liesituulettimen eteen ja sytyttää savukkeen. Tupakan haju sekoittuu uunimuurista nousevaan savunkitkuun.
"Pitkään meni, että tohdin uunia lämmittää."
Toteamuksen lähtökohta on 19. lokakuuta 2012. Silloin Hanhela laittoi uuninpellit liian aikaisin kiinni ja tuupertui keittiönpöydän ääreen. "Olin aamupuuroa keittelemässä. Häkävaroittimesta oli patteri loppu."
Isä löysi hänet vuorokautta myöhemmin. Seuraavat kolme kuukautta leikkautuivat pojan tajunnasta pois, tyhjyyteen, ja olivat omaisille ja tuttaville tuskallisia. Syvän tajuttomuuden alkusyytä ei aluksi tiedetty, eikä häkämyrkytysdiagnoosin saaminen hälventänyt epävarmuutta siitä, herääkö mies ikinä.
Heräämisestä Hanhelalla ei ole juuri muistikuvia. "Sanottiin, että oli tullut häkämyrkytys. Ajattelin, että helvetti vieköön. Aivojen oikealle puolelle tuli vamma. Vasen käsi on vähän jäykkä, maalaaminen, tarkkaavaisuus ja huomiokyky vähän huonompaa. Mennyt eteenpäin kuitenkin."
Yliraadollisesti tulkittuna tässä on toinen syy, joka saa median kiinnostumaan pitkän linjan taiteilijasta. Mutta se olisi vääristävä tulkinta. Hanhelan taide ansaitsee huomiota itsensä vuoksi ja on sitä myös saanut: kymmenet yhteis- ja yksityisnäyttelyt Suomessa ja ulkomailla ovat tuoneet kiittäviä kritiikkejä ja vakiintuneen aseman taidepiireissä.
Mutta miltä sensuurijupakan tuoma huomio taiteilijasta tuntuu?
"No joo... ihan hyvä asia, vaikken mikään julkisuudenkerjääjä ole koskaan ollut. Olin aika järkyttynyt ensiksi, kun näyttely lopetettiin, mutta ihan hyvin se sitten meni."
Lyhyenpuoleisia virkkeitä saattelee huvittunut naurahtelu, katse on suora ja tyyni. Ei uskoisi, että Hanhelalla on maine särmikkäänä ja ehdottomana miehenä, jonka kanssa on helppo ajautua väittelyyn. Tarkoituksellista provosointiakin on käytöksessä nähty. >>
"Se minun huumori on ollut vähän semmoista", hän myhäilee. "Olen ollut niin suorasanainen. Kun olin käymässä Torniossa taiteilijakaverin tuttavien tykönä, niin sanoin, että tehän ootte jo tuttuja kuin paskanhaju. Ne suuttuivat ja heittivät minut ulos, vaikka en minä pahalla..."
Fyysisiä yhteenottoja on syntynyt, mutta ne ovat olleet "painimista, vähän leikkimielistä". Sama leikkimielisyyden ja ärhäkkyyden yhdistelmä leimaa Hanhelan taidetta. Enemmän tai vähemmän symbolisten suoritus-elinten - abstrakteimman muodon sukupuolisuus sai 90-luvun minimalistisissa "logomaalauksissa" - ohella tauluissa toistuu piikkipartainen, ilkikurisen äreä miehenjörrikkä.
"Se on vähän semmoinen pilakuva minusta", taiteilija toteaa ja arvelee hahmon kumpuavan "korvessa elämisen" eristyneisyydestä. "Kai se on tämä yksinäisyys, kun ei ole suhdetta ollut... Jotain testikokeiluja, mutta ei sitten onnistunut... Neljä vuotta sitten erosin, parikymmentä olin naimisissa."
Palataan maalausten mieskuvan pohdintaan. Hanhela näkee jörrikän yksinäisenä, mutta toisaalta hyvinvoivana. Hänelle itselleen viimeksi mainittu ei ole aina ollut itsestään selvää.
"Eron jälkeen tuli masennus. Jouduin olemaan pari kuukautta Muurolassa mielisairaalassa. Se auttoi, mutta kun pääsin pois, otin lääkkeitä ja yritin tappaa itseni. Selkäkipukin oli niin pahana, oli pullistuma ja repeämä..."
"Pikkuhiljaa pääsin siitä yli. Syntyi tärkeitä tauluja."
Ennen kriisiä kahden lapsen isä sai tuta taiteilija- ja perhe-elämän yhdistämisen. Hänelle itselleen se ei kuulemma tuottanut ongelmia: tuloja kertyi opetushommista sekä satunnaisista apurahoista, ja suhteellinen vapaus mahdollisti keskittymisen kotitöihin, siivoukseen ja ruoanlaittoon.
"Mulla on aina ollut kovat periaatteet. Jos jotain tehdään, pitää tehdä hyvin ja kunnolla", hän sanoo ja kertoo taiteilijuuden johtaneen ulkopuolisuuden tunteeseen lähinnä silloin kun tuttavaperheiden isät vaihtoivat ajatuksia autoista. Kun Hanhela yritti ottaa puheeksi taiteen, keskustelu tyrehtyi.
"Muita erottavia tekijöitä ei oikeastaan ole ollut." Sellaiseksi Hanhela ei lue pitkäaikaista vasemmistolaisuuttaan, joka ilmeni aikoinaan SKDL:n jäsenyytenä ja nyttemmin -maalausten tapaisena piikittelynä: sensuroinnin kohteeksi joutuneessa tauluparissa vankipaitaiset äijät seisoskelevat alapäät paljaina.
Myös lapsuudenkoti oli "aivan tavallinen". Äiti työskenteli kotiavustajana, isä Keuhkovammaliiton toiminnanjohtajana, ja vain jälkimmäisen maalausharrastus ennakoi pojan valintoja. Kiinnostus taiteeseen heräsi yläasteella, kun piirustustaito osoittautui paremmaksi kuin ikätovereilla.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeinen mainostoimistotyö ei tuntunut omalta, ja Hanhela hakeutui Kankaanpään taidekouluun. Sieltä valmistuttuaan, vuodesta 1986 lähtien, hän on ollut päätoiminen taiteilija. Urasuunnitelma oli yksinkertainen: "Ei muuta kuin kovasti maalaamaan ja näyttelyitä pitämään."
Tuloksia onkin kertynyt, joskaan ei taloudellisia. Minimalistisen kauden aikoihin kollegat neuvoivat, että kannattaisi käyttää värejä, niin taulut menisivät paremmin kaupaksi, ja myös seksuaalisuusteemasta on huomautettu.
"Mutta en ole koskaan halunnut tehdä kompromisseja. Semmoinen sisustustaide ei mua ehkä niin lämmitä..."
Tämän suurempia vastakkainasetteluja ei nouse esiin kiskomallakaan. Pitkäaikaisen ystävän mukaan Hanhelan särmikkyyden alla on aina piillyt lempeä, leppoisan myhäilevä seuramies, ja onnettomuuden jälkeen tuo piirre on kuoriutunut vallitsevaksi. Myös taiteilija itse on huomannut muutoksen.
"On minusta tullut lempeämpi, ennen olin paljon äksympi, voimakasluonteisempi. En tiedä, heijastuuko se taiteeseen. Ideoita olisi vaikka kuinka, mutta pitkäjänteisyyttä ei tahdo riittää. Joitain akvarelleja olen tehnyt, ja muutaman maalauksen: maiseman, jossa talon savupiipusta nousee tuli ja semmoisen, missä on potilaita."
Akvarellit hän kuittaa terapiana; hänen työkätensä on jäykkyyden vaivaama vasen. Kuntoutus kuitenkin etenee, ja toiveissa on ajo-oikeuden palautus, mikä puolestaan on edellytys opetustyön jatkumiselle. Lisäksi on vaalittava taiteenteon henkisiä edellytyksiä:
"Minun täytyy pitää huoli siitä, että semmoinen apinan raivo säilyy."
Niin, se ärhäkkyys. Mitä Hanhela sanoisi esimerkiksi sensuurijupakan havahduttamille möläyttelijöille, jotka nettiä vilkaistuaan leimaavat hänen taulunsa "töherryksiksi" tai "kuin ekaluokkalaisen tekemiksi"?
"Jokaisella on oma mielipide. Ihmiset luulevat aina olevansa ammattilaisia, kaikentietäviä, vaikka sehän ei pidä ollenkaan paikkaansa..."
"Ennen olisin varmaan sanonut jyrkemmin: että haistakaa paska."
Maalausten piikkipartainen mies kasvattaa piikkejään uudelleen.
Artikkelin lähde Kaleva