Vanhan liiton näyttelijä

Sydäntalven pakkaspäivä valaisee kauniisti avaraa keittiötä ja olohuonetta näyttelijä Hannele Niemisen ja hänen miehensä Markku Mikkolan omakotitalossa Oulun Kuivasjärvellä. Kodissa on juuri saatu valmiiksi keittiöremontti ja vielä on työn alla pientä pintaremonttia.
Nieminen nauttii kuulaista talvipäivistä, mutta hänelle kelpaa sää kuin sää. Vesisateessa on mukava kävellä kumisaappaissa ja sadevaatteissa. Syysmyrsky on hieno elämys.
"Tuossa keittiön pöydän ääressä on ihana istua ja katsoa huurteisia puita. Miten kaunista."
Pariskunta palasi Kajaanista takaisin Ouluun runsas vuosi sitten tuttuun kotiin, Markku Mikkolan rakentamaan, jossa Mikkolan poika asui välillä.
Niemisen elämässä takana on vaiherikas vuosi, jonka hienoa osaa olivat Pro Finlandia -elämäntyöpalkinto itsenäisyyspäivänä ja parhaillaan Oulun kaupunginteatterissa esitettävän näytelmän harjoitukset.
Niemisellä on näytelmässä Lomanin perheen äidin Lindan osa. Esityksestä on ensi-illan jälkeen kuultu pelkkää suitsutusta.
Nieminen on nykyään freelance-näyttelijä ja vierailijana Oulun kaupunginteatterissa, tutussa talossa, jossa hän työskenteli kolmisenkymmentä vuotta ennen kuin siirtyi Kajaaniin vuonna 2010.
Lindan osa on tavallaan käännekohta, sillä Nieminen on perhesyistä ollut vuoden pois näyttämöltä. Paluu parrasvaloihin Oulussa on sujunut mukavissa merkeissä.
Nieminen kehuu Kauppamatkustajan työryhmää ja hienoja vastanäyttelijöitä.
Hän iloitsee myös siitä, että Kauppamatkustajan kuolema puhenäytelmänä on saanut lämpimän vastaanoton.
"Se osuu niin hyvin tähän aikaan."
Nieminen nimittää itseään vanhan liiton näyttelijäksi, joka haluaa, että näytelmillä on jotakin sanottavaa.
Niemisen kohta 90-vuotiaalla isällä on selvä käsitys siitä, milloin hänen ainoa tyttärensä alkoi miettiä näyttelijän uraa. Se oli kaksivuotiaana, siis suurin piirtein heti, kun tyttö osasi puhua.
Lapsena hän kirjoitti näytelmiä, hankki kaverit rooleihin ja niin näytelmiä esitettiin sukulaisille.
"Toimin niissä siis käsikirjoittajana, ohjaajana, näyttelijänä ja tuottajana", Nieminen nauraa.
Niemisen vanhemmat Eeva ja Olavi Nieminen olivat tanssitaiteilijoita ja pitivät tanssikoulua Helsingissä. Hänen vanhempansakin palkittiin tänä syksynä, Tanssi-Finlandialla elämäntyöstään suomalaisen tanssikulttuurin, paritanssin ja tanssiurheilun hyväksi.
Lapsuuteen kuuluivat äidin ja isän esiintymiset, joita ainoa tytär oli pienestä pitäen seuraamassa.
"Olen aina sanonut, että olen ollut maailman nuorimpia bändäreitä. Usein istuin siellä takahuoneessa eri tätien ja setien sylissä."
Myös Nieminen harrasti nuorempana kovasti tanssia, mutta vanhempiensa tanssikoulun jatkajaksi hän ei kuitenkaan ryhtynyt.
"Minulla ei sitten kuitenkaan ollut niin voimakasta tanssipohjaa, että olisin pystynyt siihen", hän sanoo.
Palo näyttämölle johdatti Niemisen 16-17-vuotiaana Kellariteatteriin.
Kolmannella yrittämällä, vuonna 1974, hän pääsi Teatterikouluun. Oppivuodet Kellariteatterissa olivat niin merkittäviä, että Nieminen sanoo olevansa näyttelijänä enemmän Kellariteatterin kuin Teatterikoulun kasvatti.
Kellariteatterin näyttelijöistä samana vuonna kuin Nieminen Teatterikouluun pääsivät Jukka-Pekka Palo ja Matti Pellonpää. Muita tunnettuja kurssikavereita ovat esimerkiksi Kari Väänänen ja Eija Ahvo.
"Plus kaikki muut hyvät", Nieminen lisää nauraen. "Minun mielestäni meidän kurssilla oli tosi hyviä ohjaajia, dramaturgeja ja näyttelijöitä."
Valmistuttuaan Teatterikoulusta hän halusi lähteä mahdollisimman kauas Helsingistä ja päätyi kahdeksi vuodeksi Rovaniemelle.
Vuonna 1979 hän avioitui Heimo Happosen kanssa, joka oli myös näyttelijä. Rovaniemeltä pariskunta lähti töihin Oulun kaupunginteatteriin.
Oulu oli Niemisen mukaan silloin mielenkiintoinen paikka.
"Täällä tehtiin paljon sellaista ohjelmistoa, joka minun mielestäni oli kiinnostavaa. Täällä oli aivan loistavia vanhoja näyttelijöitä."
Nieminen ei ole nainen, joka tuosta vain avaisi kaikelle kansalle elämäänsä. Isot elämänmuutokset hän kertoo pelkistettyinä lauseina. Niin kuin esimerkiksi sen, että hän jäi leskeksi 42-vuotiaana. >>
"Oltiin sitten täällä Oulussa. Hän kuoli vuonna 1993."
Onneksi uusi rakkaus, Markku Mikkola, astui elämään vuonna 1995. Samalla Nieminen sai kaksi poikaa, joista on tullut kuin omia.
Nieminen miettii myös sitä, miten elämä enemmänkin on toisiaan seuraavia tapahtumia kuin johdonmukaisia päätöksiä.
"Sitä on vaan jäänyt ja elänyt. Elämä kulkee omaa reittiään, ja sitä menee sen mukana."
Nieminen nostaa oppiäidikseen Oulusta useista elokuvarooleistakin tutun näyttelijän Seija Näppilän.
"Me olemme Seijan kanssa puhuneet aikoinaan paljon taiteesta, ja hän on antanut minulle neuvoja. Minä arvostan häntä ja hänen töitään suuresti."
Nieminen kotiutui Ouluun aikoinaan helposti, ja lämmin suhde kaupunkiin on kestänyt. Vaikka toisaalta, kaupunki voisi olla jokin toinenkin.
"Olen suomalainen, asun ennen kaikkea Suomessa. Minua sitovat tänne kieli ja kulttuuri. Periaatteessa minulle on sama, missä minä Suomessa asun."
Nieminen teki pitkän uran vakituisessa työsuhteessa Oulun kaupunginteatterissa, mutta hän on myös aina heittäytynyt rohkeasti mukaan monenlaisiin projekteihin.
Hän näytteli esimerkiksi Teatteri Turmiossa, teatteriohjaajien muodostamassa eri teattereiden yhteistyöryhmässä, yhdessä Tiina Weckströmin kanssa Pirkko Saision näytelmässä . Sen ohjasi Mikko Roiha. Esitys kutsuttiin myös Tampereen Teatterikesään vuonna 2007.
Kun Niemisestä alkoi tuntua, että Oulun kaupunginteatteri on hänen osaltaan katsottu ja on aika lähteä muualle, Kajaanin kaupunginteatteri oli luonteva ratkaisu. Hän oli käynyt Kajaanissa vierailemassa 1970-luvulta lähtien, ja pienen teatterin henki vetosi häneen.
Töitä Niemiselle on riittänyt koko uran ajan, keski-ikäisenä ja vielä eläkeikää hyvää vauhtia lähestyvänä naisena.
Teatterimaailmassa puhutaan paljon siitä, miten vähän keski-ikäisille naisille on kiinnostavia, monitasoisia rooleja.
"Minä en voi väittää, että olisi ollut huonosti töitä. Olen tehnyt hirveän määrän isoja rooleja, aina. Työt ei näyttelemällä lopu!"
Nyt hänestä tuntuukin, ettei mielen syövereihin ole jäänyt suurta intohimoa vielä tekemättömään rooliin.
Tällä hetkellä Niemisestä tuntuu, että intohimon liekki teatterityöhön ei pala samalla tavalla kuin se on joskus roihunnut. Mutta näyttämöllä hän tuntee yhä syttyvänsä.
"Se on kuitenkin minun toinen kotini ja minulla on siellä hyvä ja luonteva olla."
Hän nostaa kuitenkin yhden roolin, jonka hän vielä haluaisi tehdä.
"Se on Richard III. Minä en tiedä miksi, mutta se on väikkynyt minun mielessäni monia vuosia. Shakes-pearehan on loistava kirjoittaja. Se on miesrooli, ja ne on yleensä kirjoitettu hirveän hyvin", Nieminen sanoo ja nauraa hersyvästi.
Hän sanoo olleensa aina roolien suhteen kaikkiruokainen, mutta jotain muutosta suhtautumiseen on tullut.
"Aikaisemmin olen ajatellut vain sitä, mitä minä voin antaa tietylle roolille. Nyt on tullut myös toisinpäin, että mitä tämä rooli voisi antaa minulle."
Nieminen haluaa elää nyt välivaihetta, jossa hän ei suunnittele mitään.
"Yritän olla mahdollisimman rento ja rauhassa. En kaipaa suuria elämänmuutoksia, enkä välttämättä halua nyt kehittää itseäni. Se kuulostaa kauhealta, mutta minä kelpaan nyt itselleni tällä hetkellä tällaisena."
On aika sulatella kaikkea elämän varrella opittua ja opiskeltua.
"Välillä pitää relata. Minulla on nyt se hetki."
Yksi lähiaikoina toteutettava suunnitelma sentään on: Nieminen ja hänen miehensä aikovat ottaa perheeseen taas koiran.
Molemmat ovat intohimoisia koiraihmisiä. Piirongin päällä hääkuvan vieressä on kuva edellisestä koirasta, suomenajokoira Vienosta yhdessä emäntänsä kanssa. Eikä pariskuntaa tarvitse houkutella kertomaan juttuja jo edesmenneestä hienosta koirapersoonallisuudesta.
Saattaa olla, että kohta Kuivasjärven kodissa heiluttaa häntää lapinkoiran pentu.

Artikkelin lähde Kaleva