Vähän erilainen uskova

Sanna Räihä TEKSTI
TAPIO MAIKKOLA KUVAT

Rebekka Naatus istahtaa ravintola Hagia Sofian pöytään ja tilaa linssikeittoa talvipäivän lämmikkeeksi. Hän on edellisyönä palannut lomalta Pariisista, ja tuliaisena sormenkynsissä loistaa kaunis vedensininen lakka.
"Se oli sellainen päähänpisto, käveltiin kadulla ja huomasin manikyristin toimettomana salongissaan. Ajattelin, että nyt voisi laittaa jotain vähän räväkämpää väriä."
Kynsien lakkaaminen tai matka Pariisiin avopuolison kanssa ovat asioita, joita hän ei olisi tehnyt reilut kymmenen vuotta sitten.
Silloin Rebekka Naatus eli vanhoillislestadiolaisessa uskossa ja oli vasta astunut avioliittoon ensimmäisen poikaystävänsä kanssa.
Kymmenen vuotta sitten hän tuskin olisi myöskään kirjoittanut kärkeviä tekstejä, jotka saavat älähtämään ensin oululaisen jääkiekkokansan, sitten luterilaisen kirkon piispojaan myöten.
Rebekka Kokko syntyi kolmantena lapsena perheeseen, johon hänen jälkeensä siunaantui vielä kuusi nuorempaa sisarusta. Hän kuvailee lapsuuttaan sanoilla leppoisa ja onnellinen.
"Meillä oli kotona aina joku. Naapurissa asuivat ukko ja mummu, eli äidin vanhemmat. Myös äidin sisko perheineen asui naapurissa."
Aivan tyypillinen lestadiolaisperhe lapsuudenkoti ei kuitenkaan ollut. Kaikki muut sisarukset irtautuivat liikkeestä jo teini-iässä.
Erkaantumiseen ei liittynyt suurta dramatiikkaa. Sisarukset pitävät yhteyttä vanhempiinsa ja toisiinsa, myös siihen veljistä, joka tuomittiin muutama vuosi sitten vankilaan ikäisensä miehen murhasta. Tapaus oli perheelle järkytys, vaikka Rebekka toteaakin, että veljen elämässä oli sellaisia elementtejä, joiden voi jälkikäteen ajatella olleen osallisina tapahtuneeseen.
Rebekka Naatus alkoi tehdä eroa lestadiolaisuuteen vasta aikuisiällä. Nyt hän kuvailee itseään etniseksi les-tadiolaiseksi.
"En voi sanoa, että ajattelisin opillisesti siten kuin liikkeen normatiivinen puoli olettaa, mutta se on osa minun identiteettiäni."
Lukion jälkeen Rebekka muutti pois Ylikiimingistä ja vuotta myöhemmin aloitti kasvatustieteen opinnot Helsingin yliopistossa.
Hieman ennen valmistumista hän avioitui kahden vuoden seurustelun jälkeen teologian opiskelija Stiven Naatuksen kanssa. Kahden vuoden kuluttua syntyi Salka-tytär.
Valmistuttuaan hän työskenteli puoli vuotta äidinkielen opettajana peruskoulussa Hämeenlinnassa. Opettajuus ei ollut koskaan haaveammatti vaan pikemminkin jonkinlainen luonteva valinta opettajaäidin tyttärelle. Ulospäin suuntautuneen ja sosiaalisesti toimeliaan tytön oli moni sanonut sopivan opettajaksi.
Yksilöt tasapäistävä peruskoulukulttuuri ei kuitenkaan tuntunut omalta.
"Tunsin oloni ristiriitaiseksi siinä paineessa, että miten saa ne kaikki yksilöt huomioitua ja toisaalta miten kasvattaa niitä ryhmään. Se on hirveän rankka työ. Se, että jaksaa ne kaikki lapset ja niiden mielenliikkeet ja sieluntilat", Naatus pohtii.
Nykyinen työympäristö seurakuntayhtymän tiedottajana vastaa arvoja paremmin. Kirkon rooli henkisten ja hengellisten teemojen vaalijana, markkinatalouden ja materian vastavoimana sopii elämänkatsomukseen.
"Myös kirkon tekemä auttamistyö, joka on suurta, on minulle tärkeätä. Apua annetaan sille, joka sitä pyytää tai tarvitsee, riippumatta onko hän sitä ansainnut. Sellainen ansaitsemisen logiikan vastainen toiminta on tärkeätä."
Tästä avunannosta ilman ansioita Naatus kirjoitti myös tammikuun neljäntenä päivänä Kotimaa-lehden kolumnissaan otsikolla Lopetetaan lähetystyö.
Hän esitti, että lähetystyössä voitaisiin keskittyä enemmän avun antamiseen ja vähemmän sanan levittämiseen. Autettaisiin apua tarvitsevia pyyteettömästi, ja kysyville kerrottaisiin Jumalasta.
Kirkonmiehet Oulun ja Tampereen piispoja myöten moittivat kärjekästä kantaa ja paheksuivat sitä, että Naatus saattoi kirjoituksellaan pahoittaa lähetystyötä tekevien mielen.
Naatus toteaa, että kolumnin herättämä kiinnostus osoittaa, että lähetystyöstä on keskusteltu selvästi liian vähän.
"Hiljattain Kotimaa-lehdessä esiteltiin pappien ja muun kirkon väen suhtautumista lähetystyöhön, ja siinäkin nousi esille eroja ajattelussa. Tähän asti on keskusteltu erilaisista lähetysjärjestöistä, ei niinkään lähetystyön ytimestä ja sisällöstä. Keskustelu näyttää jatkuvan", Naatus toteaa tyytyväisenä.
Lähetystyökolumnista tuli paljon myös positiivista palautetta. Myönteisiä kantoja esitettiin niin kirkon sisältä kuin muualtakin.
Naatuksella ei ole valmista listaa asioista, joista pitäisi saada aikaiseksi keskustelua. Pienen miettimisen jälkeen kiteytyy kuitenkin muutama aihe, joiden hän uskoo vielä nousevan: alati niukkenevien rahavarojen jako kirkon sisällä ja sukupuolineutraali avioliitto. Edelliseen Naatuksella ei ole valmiita ratkaisuja, jälkimmäiseen hän suhtautuu positiivisesti.
"Olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset pitää sukupuolesta riippumatta voida vihkiä avioliittoon."
Yksi kiinnostuksen kohde on urheilu. Lapsesta saakka urheillut Naatus on juossut elämässään seitsemän maratonia. Juokseminen on hänelle meditaatiota ja keino purkaa yliaktiivisuutta. Kun ruumis tekee töitä, mieli vapautuu puimaan kulloinkin pinnalla olevia asioita.
Penkkiurheilusta syntyi viime marraskuussa Kalevan verkkosivulle, -blogiin kirjoitus otsikolla .
Cheerleadereiden asemaa käsittelevän kirjoituksen nosti Naatuksen arvion mukaan keskusteluun se, että siinä yhdistyivät sukupuolikeskustelu ja konservatiivinen, patriarkaalinen jääkiekkokulttuuri.
"Onhan näissä molemmissa asioissa myös kysymys tavastani ilmaista itseäni. Se suorasukaisuus, jota ilmaisussani on, kiinnittää ihmisten huomiota."
Kun kysytään, kirjoittaisiko hän yhä nämä tekstit, kun tietää jälkiseuraamukset, Naatus vastaa epäröimättä kyllä. Mistä tämä rohkeus kumpuaa?
"En oikein tiedä, mitä minun pitäisi pelätä? Miksi minua pidetään rohkeana? Eihän kukaan laita minua hirttoköyteen tai kisko kynsiä irti. En joudu vankilaan, eikä henkeni ole vaarassa. Ei ole mitään pelättävää."
"En kuvittele olevan niin erityislaatuinen ihminen, että minusta jaksettaisiin olla kiinnostuneita. Se on joku hetki ja jokin aihe, ja sitten tulevat uudet aiheet."
Viimeisen vuoden ajan Rebekka Naatus on asunut Oulun Pikisaaressa. Vuosi sitten saman katon alta lähti maailmalle paljon keskustelua herättänyt perussuomalaisia piikitellyt pilapiirros, Naatuksen avopuolison Ville Rannan käsialaa. Myös Ranta on osallistunut töillään keskusteluihin kirkon ja uskon asioista.
Naatus kiistää naurahtaen, että pariskunta suunnittelisi Pikisaaren kodissaan yhdessä kannanottoja, joilla tönitään keskustelua liikkeelle.
"Mutta on siinä sellainen juttu, että toinen ei ainakaan ole ensimmäisenä sanomassa, että älä nyt noin sano, tuosta voi joku loukkaantua. Ville ei ole varmaan nähnyt ensimmäistäkään cheerleaderia eikä tiennyt mitään lähetystyöstä, molemmat aiheet ovat hänelle vieraita."
Kyseenalaistaminen on Naatukselle tapa olla. Muutama vuosi sitten hän päätyi kasvissyöjäksi lähinnä ekologisista syistä mietittyään aikansa, onko lihan syönti välttämätöntä.
Kyseenalaistaminen on johtanut myös oman lapsuudenuskon uudelleen pohtimiseen. Helppoa se ei ole ollut.
"Välillä kokee, että putoaa ihan tyhjiin; ei ole seiniä, ei kattoa. Joka ikiseen asiaan on muodostettava suhde uudestaan, eikä oikein tiedä, miten. Kun yhtäkkiä yrittääkin luottaa itseensä eikä ole koko ajan kysymässä neuvoa muilta, se on aika vaikeaa aikuisena."
Ero lestadiolaisuudesta ja avioero ajoittuvat samoihin vuosiin. Nyt suhde lestadiolaisuuteen on tasaantumassa. Vanhasta elämästä voi ottaa sen, mitä tarvitsee, ja jättää sen, mistä ei pidä tai mikä tuntuu raskaalta ja väärältä.
"Välillä minun tekee mieleni laulaa ja soittaa Siionin lauluja pianolla, ja sitten teen sitä. Tai menen seuroihin. Siinä maisemassa on jotain sellaista, joka tuntuu aina, enkä halua sitä raaputtaa itsestäni irti."
Vähitellen hän on omaksunut "kiellettyjä" tapoja, kuten meikkaamista ja hiusten värjäämistä. Niitä hän kokeili ensin ihan kokeilemisen vuoksi: miltä tämä tuntuu? Ja tuntuihan se. Siltä, että rikkoi jonkin raja-aidan, mursi lestadiolaisen roolinsa.
Kaikkein konservatiivisimmille Naatus ei ole enää uskovainen. Tämä ilmenee siten, että esimerkiksi seuroissa häntä ei tervehditä sanomalla Jumalan terve.
Yhteisön oman tervehdyksen epääminen on keino osoittaa, kuka ei kuulu joukkoon. Henkinen ja hengellinen väkivalta ovatkin syitä, jotka estävät herkimpiä erkaantumasta liikkeestä, vaikka siihen tuntisivat tarvetta. Muuten niin määrätietoisessa äänessä on hiuksenhieno särö, kun Naatus tarkentaa:
"Suomeksi sanottuna se tarkoittaa sitä, että ajatellaan minun olevan matkalla helvettiin. Se on aika karua, mutta se on joskus hyvä sanoa ääneen."

Artikkelin lähde Kaleva